32. raskausviikko: Voi per...ätila

Pinnasängyn kokoamista.
 (31+0 - 31+6)

Jouluna minulla oli kymmenen päivän työputki, mutta tapaninpäivästä alkaen saan viettää neljä vapaapäivää. Tänään, raskausviikon vaihtuessa, on niistä viimeinen. Tuntuu aina vaikealta rentoutua pitkän rupeaman jälkeen… olen toki löhöillyt, käynyt kävelyillä ja kutonut vauvalle pipoa, mutta mielessä pyörivät jatkuvasti ensi viikon työt. Etenkin saarna, jonka pitäisin sunnuntaina. En ole ikinä ennen jättänyt saarnanvalmistelua näin viime tippaan. Toisaalta, eipä sitä pappinakaan ehtisi tai edes kannattaisi tehdä puheita hirveän paljon etukäteen. Tilanteet ja työvuorot vaihtuvat sen verran arvaamattomissa sykleissä. Ette tiedäkään, miten monta ”turhaa” puhetta olen tässä seurakuntakokeilussa tullut kirjoittaneeksi, kun koronarajoitusten seurauksena tilaisuudet peruuntuivat ja työvuoroihin oli tehtävä muutoksia. Mutta onpahan puheita valmiina, mikäli joskus pääsen pappishommia taas tekemään.

Unettomuus jatkuu: unien saldo on vakiintunut neljään tuntiin per yö. Syitä ovat edelleen levottomat jalat sekä ”ylikierroksilla” olevat aivot, ja varmaan näistä kummastakin johtuva iltastressi siitä, millainen seuraava yö tulee olemaan.

Levottomat jalat ovat kyllä sellainen ongelma, etten tiedä kovin montaa ärsyttävämpää asiaa. Vaikka se saattaa ensi kuulemalta kuulostaa varsin pieneltä hankaluudelta, en toivoisi sitä kenellekään. Jos joutuu kuukausien ajan, joka ikinen yö, heräämään välittömästi nukahtamisen jälkeen siihen, että jalassa/jaloissa on maailman inhottavin tunne ja sitä/niitä on vaan PAKKO nousta liikuttamaan, niin vaiva ei tunnukaan enää niin pieneltä. Ja varsinkin, kun sitä jatkuu kolme tuntia ennen syvän unen saavuttamista. Yhtään liioittelematta: se on kuin kidutusta. Olen niin väsynyt, että alan iltaisin nähdä unia aina silmät sulkiessani. Vaikka siis vasta istuisin sängyn reunalla, vasta menossa nukkumaan. Vielä alkuraskaudessa vaiva oli suhteellisen siedettävä, koska jalkojen levottomuus oli verrattain pientä: pystyin jättämään sen huomiotta, kun oikein yritin. Nyt, jos yritän kaikin voimin olla liikuttamatta jalkaani, se alkaa hytkyä itsestään. Tunne on sama kuin lääkärin testatessa polvirefleksiä paukauttamalla kumivasaralla polveen. Paitsi että se on ikävämpi, ikään kuin kutina, jota on pakko raaputtaa.

Käännän kylkeä usein, mikä on vaikeaa mahan kanssa. Sänky tuntuu liian pieneltä minulle ja puolisolleni. Oma ähinäni, kyljenkääntelyni ja turhautumiseni haittaa luonnollisesti myös puolison unta, ja olen alkanut pohtimaan, että muuttaisinko maalaushuoneeseen loppuraskaudeksi. Myös kissa käy levottomana, kun se heräilee jatkuvasti venkoiluuni. Tämän seurauksena kissa luovuttaa nukkumisen kanssa pari tuntia ennen herätystä ja naukuu aamupalaa sen ajan, jolloin meidänkään nukkumisemme ei luonnollisesti onnistu. Eri huoneissa yöpyminen tuntuisi järkevimmältä, mutta symbolisesti tosi pahalta, vaikkei sillä olisi mitään tekemistä parisuhdeonnen kanssa. Tulee mieleen se Ensisilmäyksellä-sarjan jakso, jossa Lily ja Marshall muuttavat omiin sänkyihinsä, eikä Marshall enää huoli Lilya takaisin vierelleen (:D).

Levottomiin jalkoihin saattavat auttaa rautalisä, tukisukat, villasukat, kylmägeeli, liikunta ja magnesiumlisä. Olen kokeillut kaikkea muuta paitsi tukisukkia ja magnesiumlisää. Viimeksi mainittua lähdin hakemaan apteekista, mutta vuorossa oleva farmaseutti oli sitä mieltä, ettei magnesium auta muuhun kuin ummetukseen. Kaikki muu on lumevaikutusta. Hän piti aiheesta niin pitkän luennon, että hänen lopettaessaan lähdin apteekista äkkiä ilman ostoksia, ettei farmaseutti vain palaisi jatkamaan juttuaan, kun huomaisi unohtaneensa puheenvuorostaan jonkun nippelitiedon.

Mutta se niistä jaloista.

Uudenvuodenaattona on vuorossa neuvola. Neuvola-aamuna unenpöppöröisenä herätessäni huomaan Nompun potkivan kumpaakin kylkeäni samanaikaisesti. Olen hetken ihan kuutamolla, mutta sitten tajuan hänen olevan poikittain. Ylösnoustessani tunnen humpsahduksen, kun Nomppu asettuu taas. Sanon puolisolleni, että nyt poika taitaa olla perätilassa, kun potkut tuntuvat niin alhaalla.

Neuvolassa saan ystävällistä noottia yöunieni määrästä. Terveydenhoitaja määrää minut ottamaan päiväunia tai vähintään makoilemaan päivisin, ja kirjoittaa tietoihini: ”kärsinyt viime aikoina lievästä unettomuudesta”. Vähättelyä, sanon minä. Olen joka neuvolakäynnillä valittanut unettomuudestani, mutta jotenkin sitä ei tunnuta pitävän kauhean isona ongelmana. Hassua, kun tiedän raskaana olevia, jotka ovat saaneet unilääkkeet jo kahden viikon unettomuuden jälkeen! En minä kylläkään mitään lääkkeitä huolisi, mutta olisi kiva saada edes vähän empatiaa.

Saan onneksi paljon kivoja uutisia: painoni on noussut sopivasti raskautta edeltävään painoindeksiini nähden (n. 10 kg), hemoglobiini on hyvä, kohdun koko sopiva, lapsen sykkeet ovat rytmikkäät ja vahvat, lapsivettä on oikea määrä. Verenpaineeni on vähän korkeampi kuin aiemmin, mikä varmasti johtuu huonoista öistä ja saarnajännityksestä.

Terveydenhoitaja tunnustelee vauvan asentoa ja parahtaa: ”Tämä lapsihan on vielä perätilassa!” Niin epäilinkin. Terkkarin mukaan vielä ei ole syytä huolestua, etenkään, kun olen melko varma, että Nomppu vaihtelee asentoa usein. Pikemminkin se on merkki siitä, ettei lapsi ole mikään jättiläinen (=hänellä on vielä tilaa pyöriä) ja että hänellä on paljon voimaa. Vauvalla olisi vielä hyvin aikaa kääntyä.

Kotona perätila alkaa kuitenkin vaivata minua. Viime kuun neuvolakäynnillä sanottiin, että tähän mennessä Nompun olisi ollut jo hyvä kääntyä pää alaspäin. Illalla potkut tuntuvat taas kylkiluissa, mutta mitä jos se onkin pienten nyrkkien takomista? Perätilan tunnistaa kuulemma siitä, että rakko on kovilla potkujen vuoksi, hikka tuntuu ylhäällä ja henkeä ahdistaa. En tunne rakon seuduilla mitään, hikka tuntuu alhaalla, eikä henkeäni ahdista. Huh! Toisaalta alaspäin oleva pää kuulemma tuntuu siltä, kuin kuljettaisi keilapalloa haaroissa. Ei minusta kyllä siltäkään tunnu! Yritän varovaisesti tunnustella vauvan asentoa mahan läpi, mutta en todellakaan tiedä, miten pään ja pepun erottaa toisistaan. Alan univelkaisena googlailla perätilaa ja sektiota (virhe!) ja ahdistua siitä, että kannattaako esikoinen synnyttää alateitse vai valita vaan suoraan sektio. Eräs tuttu ilmoittaa heti kärkkäästi, että sektiosynnytys ei ole oikea synnytys, ja että siihen päätyvät mamat eivät ole nähneet tarpeeksi vaivaa lapsensa eteen. Provosoidun ja ahdistun tietysti tästäkin. Tulee semmoinen olo, että olenko huono äiti, jos valitsen sektion. Toisaalta luen jostain, että perätilassa olevan vauvan alatiesynnyttäminen on ensisynnyttäjä-äidille parempi, mutta vauvalle riskaabelimpi vaihtoehto. Mitä jos oikeasti joudun tekemään päätöksen näiden kahden väliltä? Voinko pyytää terveydenhoitohenkilökuntaa tekemään sen puolestani? Huvittavia pohdintoja sinänsä, kun tärkeintähän on, että lapsi saadaan kunnossa tähän maailmaan.

Kirjoitan loppupäivän saarnaa perätilan pyöriessä mielessäni. Synnytys alkaa taas pelottaa. Vuosi vaihtuu, raketit paukkuvat ja toivotan heipat vuodelle 2020 ilman mitään suurta haikeutta, vaikka omalla kohdallani se on kokonaisuudessaan ollut oikein mukava vuosi.

Parin päivän kuluttua puoliso saa tehokkaasti ajatukseni pois synnytyksestä sillä, että alamme etsiä pinnasänkyä tosissamme. Tori.fi ja Facebook-kirppikset eivät tuota tulosta, vaan kaikkialla vastataan sänkyjen olevan jo varattuja. Kirppareiltakaan ei löydy sopivaa, joten ostamme sängyn uutena alennusmyynneistä. Samalla reissulla mukaan tarttuu reunapehmuste, kylpyamme ja harsoja. Netistä löydän viimein myös vastasyntyneiden kypärälakkeja – niitä en nimittäin ole oikeasti meinannut löytää mistään!

Saarna valmistuu sunnuntaiksi ja pidän sen kädet täristen. Olo on jälkikäteen onnistunut ja hyvä.

 Seuraava postaus: 33. - 35. raskausviikko: Synnytysvalmennus ja huolestumisia.

Edelliset raskausviikko-aiheiset postaukset:

Kommentit

Lähetä kommentti