 |
| Ruffe on osoittautunut varsin lahjakkaaksi päiväunikaveriksi. |
(5+0 – 5+1)
Jos saan töitä, olen kuulemma itsekäs hyväksikäyttäjä, vaikka työnantaja tietäisikin raskaudesta. Jos en saa töitä, olen itsekäs hankkiessani lapsia näin epävarmaan elantoon. Naisten pitäisi olla vakiovirassa ainakin 10 vuotta ennen kuin lapsia voi hyvällä omallatunnolla saada. Ikäni, ammattini sekä endometrioosin vuoksi epäilen yhtälön toimivuutta. Tuntuu ikävältä törmätä jatkuvasti näihin kommentteihin, mutta pulppuileva ilo raskaudesta onneksi häivyttää ne alleen.
Viime viikon hennot alavatsatuntemukset muuttuvat tujuiksi
krampeiksi. Niitä tulee varsinkin öisin. Kramppi alkaa alavatsalta, korventaa
sitä ylhäältä alas, leviää munasarjojen suuntaan (yleensä jommallekummalle
puolelle) ja siirtyy selkään. Suurimman osan krampeista kestän irvistellen ja hengitellen, mutta pari kertaa kivut käyvät niin suuriksi, että minun on päivisinkin käytävä makaamaan kärsiäkseni ne läpi. Yhden tällaisen jättikrampin aikana olen varma, että kyseessä on
kohdunulkoinen raskaus, sillä kipu pysähtyy pitkäksi aikaa munasarjani seudulle, joka tuntuu räjähtävän millä hetkellä hyvänsä. Tuska on niin
järkyttävän suurta, että kylmä hiki nousee otsalleni ja pelkään pyörtyväni. Jossain tajunnan rajamailla saan etsittyä mökkipaikkakunnan päivystysnumeron käsiini. Pahin kramppi alkaa jo hiipua, kun puhelimeen vastataan.
Päivystäjää naurattaa puhelimen toisessa päässä: ”Voi kuule, kun ei me sille mitään voida, jos se menee
kesken.”
Tiedän minä sen, mutta pelkään munasarjojeni puolesta.
”Onko sulla hartiapistosta?”
Vastaan kieltävästi.
”No ei se sitten ole kohdunulkoinen. Jos se olisi
kohdunulkoinen, olisit muutenkin niin kipeä, ettet voisi puhua puhelimessa. Ota
yhteyttä uudelleen, jo muuttuu sellaiseksi.”
En kysy, miten soittaminen onnistuu, jos en kykene puhumaan. Kramppi on joka tapauksessa taas ohitse ja oloni yhtäkkiä täysin kivuton. Muutaman päivän ajan
krampit ovat siedettäviä, joskin tuskaisia. Samaa luokkaa, kuin menkkakivut kipeimpinä päivinä. Eivät onneksi mitään verrattuna aiempaan.
Lähdemme ajamaan Kokkolaan, missä kerromme raskausuutiset
isälleni sekä aikuisille sisaruksilleni. Nyttemmin harmittaa vähäsen, etten
kuvannut heidän reaktioitaan, koska varsinkin siskoni naama venähti näkemisen arvoiseksi!
Yhtenä matkapäivänä jättikramppi iskee taas varoittamatta ja makaan sängyssä
uikuttaen noin vartin ajan. Mietin kauhuissani, kuinka voin ikinä selvitä synnytyksestä,
jos supistukset ovat tätä kauheampia – en mitenkään. Mietin myös, miksi kaikki
hehkuttavat raskaudessa kuukautisista eroon pääsemistä. Toisin kuin menkkakipuja, näitä
on päivittäin.
Tulee aika lähteä kotiin ja matka taittuu onneksi aika kivuttomasti. Mikä helpotus
päästä tuttuun ympäristöön!
Krampeista ja epävarmuudesta huolimatta olen hyväntuulinen ja yllättävän positiivisella mielellä.
7. Raskausviikko
(6+0 – 6+6)
Hirveä nälkä vaivaa minua: koko ajan
on popsittava jotain! Teen työkkärin kurssia ja viimeistelen artikkelia
tulevaan teokseen, mutta kirjoittaminen tuntuu niin vaikealta, että itkettää. Tappoväsymys
siis jatkuu. Yritän pysyä puolisoni ja meillä kyläilevän 13-vuotiaan veljeni tahdissa, jotka juoksevat päivittäin kaiken maailman tapahtumissa, uimarannalla sekä nappaamassa Pokémoneja.
Puolisokin on väsynyt, sillä hän hoitaa kaikki kotityöt sillä välin, kun itse vain nukun päikkäreitä. Huono omatunto vaivaa minua, mutta aivosumu peittää senkin pian alleen.
Keskellä yötä jättikramppi yllättää taas. Se tiputtaa minut polvilleni vessan lattialle ja saa lähes oksentamaan. Kramppi on
pisin tähän mennessä, ja jossain vaiheessa olen varma, ettei se lopu koskaan. Yritän olla hiljaa veljeni nukkuessa vessan viereisessä huoneessa. Pohdin, olisiko parempi laittaa ovi lukkoon, ettei hän löydä ruumistani sieltä aamulla vai pitää se auki, että saan apua, jos olenkin vielä hengissä (okei, pientä liioittelua).
Puolen tunnin päästä onneksi helpottaa. Päätän soittaa seuraavana aamuna neuvolaan, vaikka
päivystyksen vähättelevä suhtautuminen asiaan saakin yhä minut häpeämään.
Seuraavana aamuna huomaan vuotavani vähän verta. En
säikähdä kauheasti, mutta sitten huomaan, että koko raskauden jatkuneet pienemmät alavatsatuntemukset ovat poissa ja rintojen arkuus kadonnut. Teen sen virheen, että alan googlailla ”raskausoireiden katoaminen”. Hakusanojen esiin tuomat keskustelupalstat kylvävät pahoja aavistuksia mieleeni.
Veren tiputtelu ei lakkaa ja soitan neuvolaan. Neuvolasta vakuutetaan sekä kramppimaisten kipujen että verenvuodon olevan normaalia. Pääsen kuitenkin varmuuden vuoksi istukkahormonitasojen
mittaukseen jo samana päivänä. Veli jää meille pelaamaan Fortniteä autuaan
tietämättömänä tästä kaikesta draamasta, kun minä lähden verikokeisiin.
Tulokset tulevat samana päivänä. HCG-arvoni on 134 000 mIU/ml, viitearvojen ollessa näillä viikoilla 7650 - 229 000 mIU/ml.
Varsin normaali tulos siis. Raskauden ei uskota olevan kohdunulkoinen, mutta minua pyydetään ottamaan yhteyttä neuvolaan, jos vuoto
pahenee. No, sehän pahentuu kuin käskystä.
(Pahoittelen cliffhangeria, mutta viikko vaihtui tässä välissä. Spoilaan sen verran, että Nonparellilla on kaikki hyvin.)
(Pahoittelen cliffhangeria, mutta viikko vaihtui tässä välissä. Spoilaan sen verran, että Nonparellilla on kaikki hyvin.)
Aiemmat tekstit aiheesta:
Kommentit
Lähetä kommentti