 |
| Alkio on 1,1 cm pitkä ja muodoltaan vielä varsin ei-ihmismäinen. |
(7+0 – 7+6)
Hullu nälkä vaivaa minua jatkuvasti. Murjotan, kun kolmena lähes peräkkäisenä päivänä meille tulee ihmisiä mäkkäriaterioiden kanssa, koska he eivät
ehtineet syödä kotonaan. Vihakuolaan siinä heidän vieressään ja närpin itse
kaapista löytämiäni pähkinöitä. Vaikka roskaruokahimo koettelee minua, yritän pysytellä kotiruoassa. Onneksi sekin maistuu ihan taivaalliselta:
kuin olisin saanut miljoona uutta makuhermoa, joilla nauttia ruoasta entistä
kokonaisvaltaisemmin. Lähes joka päivä silmäni täyttyvät kyynelistä saadessani
päivällisen ensimmäisen haarukallisen suuhuni, niin hyvältä makaronilaatikko/hernekeitto/soijakiusaus maistuu. Puolisoa naurattavat suuret tunteeni ruoan suhteen. Mielialani on edelleen ollut tasaisen rauhallinen ja onnellinen, mutta sapuska saa aikaan myllerrystä pääkopassa.
Pääsen neuvolan kautta varhaisultraan verenvuodon runsastuttua hieman. Olen varma
keskenmenosta. Krampit tai rintojen arkuus eivät ole palanneet takaisin,
eikä olo ole sellainen kuin miltä olisin kuvitellut raskaana olemisen tuntuvan.
Internetin ihmeellisestä maailmasta luen, että kyllä äiti tuntee, jos oireita
ei ole tarpeeksi. Ja niinhän minä juuri tunnenkin! Puolisoni on eri mieltä: hänen mukaansa kaikki on
varmasti loistavasti. Olivathan hCG-arvotkin hyvät, eikä vuoto ole loppujen lopuksi ollut mitään kauhean runsasta.
Lähdemme ajamaan ultraan. Matkalla totean pessimistisesti, että onpa kaunis
päivä saada huonoja uutisia. Puoliso vastaa, että höpö höpö: kaunis päivä saada
hyviä uutisia.
Melkein myöhästymme, kun emme löydä parkkipaikkaa.
Hengästyneinä juoksemme aulaan, jossa lääkäri jo odottaa naureskellen: ”Teitä
minä taisinkin juuri etsiä." Menemme hämärästi valaistuun huoneeseen.
Kerron vuodosta, kivuista sekä oireettomuudesta ja pääsen melkein heti ronkittavaksi.
Kahden sekunnin ajan ruudussa näkyvä kohtu näyttää tyhjältä ja olen jo ajattelemaisillani, että niinpä tietenkin. Sitten ruutuun ilmestyy vaaleampi möykky
ja selvä syke näkyy.
”No niin!” Puoliso sanoo voitonriemuisesti.
”Komea alkio ja vahva syke!” Lääkäri hihkaisee iloisesti ja laittaa sykkeet kuulumaan. Jumputus on kovaa.
”Komea alkio ja vahva syke!” Lääkäri hihkaisee iloisesti ja laittaa sykkeet kuulumaan. Jumputus on kovaa.
Olen aivan – siis kertakaikkisen – puulla päähän lyöty. Siis onko siellä joku? Ja vielä oikeassa paikassa? Ja elossa?
Lähden ultrasta ihan häkeltyneenä, ultrakuvia tärisevin
käsin laukkuuni sulloen. Puoliso on yhtä hymyä ja niin olen minäkin.
9. raskausviikko
(8+0 - 8+6)
Uskaltaudun kertomaan raskaudesta perheeni ja lähimpien ystävieni lisäksi muutamalle muullekin. Kaikki toteavat, että arvasivat uutiseni jo. Olen ihan hämmentynyt, koska emme ole tavanneet aikoihin. Olettavatkohan ihmiset, että kaksi vuotta häiden jälkeen pitäisi perheenlisäystä jo näkyä? Mieleeni tulee väistämättäkin Täällä Pohjantähden alla -kirja, jossa ihmisten pelätään alkavan kuiskutella, kun Elina ei osoita raskautumisen merkkejä vielä vuoden päästä avioliiton solmimisesta. Tai sitten kyseessä on intuitiivinen arvaus. Itselleni lapsen saaminen ei ole enää vuosiin tuntunut itsestäänselvyydeltä, enkä edelleenkään ole uskoa koko raskautta todeksi. Siksi tuntuu hassulta, että muut kertovat jo aistineensa asian.
Sykkeeni on koko ajan nopea. Sen tuntee varsinkin nukkumaan
mennessä. Vaikeaa saada unta, kun sydän hakkaa niin kovaan tahtiin.
Puoliso tekee lempiruokaani ja lähes yrjöän, kun vain
haistan sen.
”Lisäsin extra-paljon kurkumaa, kun tiedän, miten paljon
tykkäät siitä!” hän sanoo silmät loistaen. Yhtäkkiä kurkuma, curry ja juustokumina ovat mausteet, joita
en voi sietää. Pelkkä ajatuskin saa yökkimään.
Seuraavana päivänä menemme hääpäivän kunniaksi syömään.
Olen laittautunut päivää varten, mutten ole kovinkaan tyytyväinen ulkonäkööni.
Ei minulla ole kuukauteen ollut kovin hehkeä olo väsyneiden silmieni ja nuutuneen olemukseni vuoksi, mutta hääpäivänä naamaan posahtaa lisäksi
kunnon akne, eikä alavatsan turvotus oikein sovi pukemaani mekkoon. Onneksi ruoka on hyvää ja toissijaiset asiat, kuten oma olemukseni, unohtuvat. Ateriassa on tosin currykastiketta, jonka haju saa minut voimaan pahoin. Onneksi sen
voi helposti kiertää lautasella.
Tällä viikolla on ensimmäinen neuvolakäynti. Siellä
varataan aika seulontoihin, puhutaan liikunnasta ja ruokavaliosta.
Vegaaniruokavalion vuoksi minulta tutkittaisiin verikokeiden yhteydessä myös
verenkuva, jotta nähtäisiin, saanko tarpeeksi kaikkia ravintoaineita. Odotan
tuloksia mielenkiinnolla, koska olen aina ollut todella epävarma syömisteni
suhteen, vaikka koitankin olla supertarkka.
Krampit tai rintojen arkuus eivät olleet palanneet ja veren
tiputtelu jatkuu, mutten jaksa ultran jälkeen enää huolestua niistä. Vuoto tuntuu lisääntyvän aina, kun vähänkin
hengästyn, joten pidän taukoa lähes kaikesta liikunnasta.
Verenvuoto onneksi loppuu vihdoinkin tämän viikon lopulla.
Aiemmat tekstit aiheesta:
Kommentit
Lähetä kommentti