 |
| Turvotuksen ihmettelyä. |
(9+0 – 9+6)
Nukun pitkästä aikaa hyvin! Ensimmäisinä raskausviikkoina
heräilin pirteänä pitkin yötä, sittemmin minua valvottivat levottomat
jalat ja myöhemmin nopea syke. Nyt olo tuntuu mainiolta. Nousen sängystä ja välittömästi
jostain aivojeni sopukoista tajuntaani iskeytyy tieto: kohta laattaan. Ei minua
varsinaisesti okseta, mutta silti tuntuu, että yrjö lentää ihan kohta. Puoliso
sörkkää eteeni vadin, johon yökin hetken tuloksetta. Olo paranee
yökkimiskohtauksen jälkeen, kun syön pähkinöitä.
Alavatsaa nipistelee lähes koko ajan, mutta muuten olo ei
ole erilainen kuin ennen raskauttakaan. Väsymystäkään en tunne enää jatkuvasti.
Huolestun vähän, että onko väsymyksen hälveneminen normaalia jo tässä
vaiheessa. Sitten muistan, kuinka rintojen arkuuskin katosi jo aika varhain,
enkä jaksa enää pohtia asiaa
Mahani näyttää mielestäni todella hölmöltä. Ei yhtään
raskausmahalta, vaan ainoastaan isolta. Mikään vaate ei oikein tunnu sopivan
päälle, eivätkä farkkuni mene kiinni kohta kiinni enää edes ponnarilla. Kaikki
t-paidat ovat muuttuneet lyhyiksi ja maha pilkistää niiden alaosasta.
Ihmettelen, olenko joskus oikeasti mahtunut niihin. Peilikuvaa katsoessani huomaan aknen vain pahentuneen. Tämäkö on sitä raskausajan hehkua? Iho ainakin hehkuu, sillä helle tuntuu hirveältä. Yleensä ei ole niin kuumaa säätä,
etten siinä viihtyisi, mutta nyt olo on tukala.
Menen ensimmäistä kertaa ostamaan kirpparilta äitiysvaatteita. Se tuntuu tosi
oudolta, ihan kuin olisin väärässä paikassa, feikkaaamassa raskaana olevaa, tunkeutumassa muiden alueelle. Onneksi sopivat housut löytyvät jo ensisovituksella. Yllätyn äitiysfarkkujen mukavuudesta - kuin vetoketju olisi jatkuvasti auki!
Saan ensimmäisen herkkuihin liittyvän itkukohtauksen. Aiemminkin
itku on ollut lähellä ja olen useamman kerran liikuttunut siitä, miten hyvää
ruoka voikaan olla, mutta nyt tilanne on toinen. Näen kaupan paistopisteellä
vegaanisia mustikkapullia, mutta puolison mielestä niitä ei kannata iltaa
vasten ostaa. Olen samaa mieltä kaupassa, mutta kotona alan miettiä, että mitä
jos niitä ei enää myöhemmin saakaan. Alan itkeä mustikkapullaitsesäälissä kuin
joku olisi kuollut. Puoliso säikähtää ja minua alkaa naurattaa absurdi tilanne.
Soperran nauraen ja itkien kyynelteni välistä, kuinka surullinen ajatus se on,
että niitä ei enää huomenna ole, enkä saa itseäni rauhoittumaan kuin vasta
hyvän tovin kuluttua.
Seuraavana päivänä käymme hakemassa kaupasta mustikkapullat,
joita siis oli edelleen paistopisteellä. Ne ovat aika kuivia, mutta ihan syötäviä.
Eivät kuitenkaan itkun arvoisia.
--
Aiemmin julkaistut raskaus-aiheiset blogikirjoitukset:
Kommentit
Lähetä kommentti