(10+0 – 10+6)
Tällä viikolla menen seulontaverikokeisiin, ja samalla otetaan
verenkuva. Odotan aulassa vuoroani ja käyn mielenkiintoista keskustelua
muutaman ikäihmisen kanssa. Kello käy, jonottajat vaihtuvat, mutta omaa numeroani ei kutsuta
sisään. Tarkistan kännykästä varausmuistutuksen päivämäärän, kellonajan ja
paikan. Olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Puolen tunnin odottelun jälkeen olen aulassa yksin
ja terveydenhoitaja käy kysymässä, onko minulla varattu aika. Onhan minulla.
Heidän järjestelmänsä mukaan ei ole. Näytän terveydenhoitajalle varausvahvistusta ja puolitoistatuntia sitten saapunutta muistutusviestiä, ja
hän näyttää yhtä hölmistyneeltä kuin miltä minusta tuntuu. Pääsen vastaanotolle ja verikokeet otetaan.
Parina seuraavana aamua oksennan oikeasti. Samanlainen outo yökkiminen
ilman pahoinvointia -skenaario kuin viime viikollakin, paitsi että nyt jotain
tulee uloskin. Ensimmäisenä aamuna pelkkää vettä ja toisena koko aamupala. Olen
sunnuntaina lähdössä reissuun Kokkolaan ja alan pelkäämään oksentavani junaan. No mutta, ainakin siitä
voisi kirjoittaa hauskan tarinan blogiin. Sisimmässäni olen kuitenkin innoissani
tästä uudesta oireesta, sillä uskon sen merkitsevän sitä, että kaikki on
kunnossa. Enpä muista ennen riemuinneeni yrjöämisestä näin paljon.
Pitkästä aikaa varaan ajan kampaajalle. Kampaaja kysyy
kuulumisia ja kerron raskaudesta. Olen viimeisestä ultrasta asti ollut sillä
asenteella, että kerron asiasta kaikille, jotka kysyvät kuulumisia. Eihän tämä
mikään salaisuus ole. Perjantai-iltana kohtua pistelee aika lailla. Kasvukipuja,
ajattelen.
Lauantaiaamuna nukun pitkään ja makeasti. Menen vessaan,
mutta pyyhkiessäni säikähdän – paperi on aivan veressä. ”Voi ei, voi ei, voi ei…”
mumisen kauhuissani. Katson pönttöön, ja verta tuntuu ihan lorisevan. Lähden parvekkeelle puolisoni luo. Tämä toivottaa
huomenet iloisesti, johon vastaan vähemmän iloisesti: ”Mää vuodan!” ääneni sortuu, ”aika paljon vielä”. Sitten alan itkeä.
Rojahdan nojatuoliin. Kissa nappaa heti
tilanteen haltuun hyppäämällä syliin ja alkamalla leipoa reittäni. Puoliso
kyselee tarkentavia kysymyksiä ja googlailee. Päässäni soi mantran tavoin: ”En
voi uskoa, että se meni kesken. En voi uskoa, että se meni kesken”. Ultran jälkeen olin viimein uskaltautunut iloitsemaan raskaudesta ja ollut varma, että kaikki oli hyvin.
Puoliso lukee minulle netistä, ettei
runsaskaan verenvuoto aina tarkoita keskenmenoa, varsinkaan, kun ei ole kipuja. Neljän
tunnin päästä uskallan uudelleen vessaan ja huomaan vuodon lakanneen lähes kokonaan. Googlailen itsekin ja alan varovaisesti uskomaan, että ehkä jokin pieni
verisuoni vain meni poikki kohdunkaulasta tai jotain vastaavaa. Perun kuitenkin
matkani ja menetän satasen VR:lle, jonka lipuista ei voi saada rahoja takaisin
ilman peruutusturvaa. Laitan viestiä esihenkilölleni, etten pääse lauantain
perehdytykseen, joka minulla olisi ollut samana päivänä erästä keikkatyötä koskien. Tunnen valtavan huonoa omatuntoa molemmista peruutuksista.
Koska on viikonloppu, en voi soittaa asiasta neuvolaan, enkä usko, että asialle voisi mitään tehdäkään. Pyytäisivät todennäköisesti vain seuraamaan tilannetta.
Onneksi en enää vuoda. Täytyy odottaa maanantaihin.
--
Seuraava postaus: 12. raskausviikko: Helpotus
Aiemmat tekstit:
--
Seuraava postaus: 12. raskausviikko: Helpotus
Aiemmat tekstit:
Kommentit
Lähetä kommentti