Epävarmuustekijöitä

Sain eilen eräältä opiskelutoverilta/kaverilta postissa tsemppikortin ja lisäksi hänen itsetekemänsä ristin sekä origami-joutsenia. Lämmittivät sydäntä ja tekivät tehtävänsä! ❤

Jos olisin ottanut syyskuussa tarjotun työn vastaan Prismalta, minulla voisi olla jo oikea "aikuisen elämä": ajokortti, säännölliset tulot, isompi kämppä ja ennen kaikkea kokemus varmuudesta. Monta vuotta kärsittyä vauvakuumettakin olisi turvallisempaa potea. Yritän sanoa itselleni, että silloin minulla olisi luultavasti samanlainen olo kuin työskennellessäni askartelukaupassa, eli aika ei riittäisi mihinkään sellaiseen, missä oikeasti haluan edetä ja oppia, vaikka työ itsessään olikin ihan kivaa. Jumittaisin elämässäni. Päätoimisena taiteilijana olen ihan eri tavalla saanut tehtyä näyttelyteoksia, kirjoittanut tekstin pian ilmestyvään artikkelikokoelmaan, alkanut pitää kerhotoimintaa lapsille ja toiminut kirkon vapaaehtoisena. Silti kielteiset apurahapäätökset, muiden jatkuvat hämmästelyt siitä, enkö ole VIELÄKÄÄN löytänyt oikeita töitä ja kehotukset ryhtyä etsimään niitä, syövät varmuutta. On vasta maaliskuu, ja silti tuntuu yhä vaikeammalta pitää uudenvuodenlupausta. Olen alkanut epäilemään, olenko ihan tyhmä, naiivi ja lapsellinen kun edes teen tätä. Osaanko oikeasti edes piirtää, vai taputetaanko minua vaan päähän vähän samalla logiikalla kuin lasta, jonka juttuja ei oikein jakseta. ”Oi, onpa hieno!” väsähtänyt päiväkodinhoitaja sanoo jo ennen kuin silmät ovat ehtineet tavoittaa sottaista vesivärityötä, johon lapsi on kerrankin saanut omasta mielestään värit juuri oikein, ”sinustahan tulee taiteilija!”

Olen A-linjalla opiskellut teologian maisteri, eli minulla on ”papin koulutus”. Teologisessa pääpaino oli kirjojen pänttäämisessä enemmän kuin käytännön hommissa, ja onnekseni omistan pesusieniaivot: tiedon imeminen kirjoista on jostain syystä helppoa, ja keskiarvoni oli tämän takia paras mahdollinen. Soveltavissa opinnoissakin pärjäsin ihan hyvin, ja työharjoittelu avarsi ihan uusia, positiivisia näkökulmia pappishommiin. Hyvä lukupää, käytännön taitojen handlaaminen ja maisteriksi valmistuminen eivät kuitenkaan riitä pappeuteen. Täytyy tietysti olla uskoa ja kutsumus. Lisäksi opintojen loppuvaiheessa (tai niiden päätyttyä) mennään vielä tapaamaan piispaa. Piispan kanssa jutustellaan oppikysymyksistä, ja keskustelun perusteella tämä päättää, onko kokelas valmis pappisvihkimykseen. Haastattelun jälkeen täytyy ruveta raapustamaan työhakemuksia, päästä työhaastatteluun, tehdä vaikutus ja saada töitä. Olipa kyseessä sitten piispan haastattelu tai työpaikkaan liittyvä haastattelu, niissä pitää osata puhua spontaania teologiaa – ja tässähän minä en ole kovin hyvä. Spontaanilla teologialla tarkoitan sitä, että pitäisi osata asettaa se aivoissa oleva tieto lausemuotoon ymmärrettävällä tavalla ja luontevasti, ihan niin kuin normaalissakin keskustelussa, äänensävy mielellään vivahteikkaana ja itsevarmana.

Jos tenttipaperissani on kysymys: ”Pelastaako kaste? Pohdi eri näkökulmia ja tuo esille myös oma kantasi”, nappailen sinkoilevia ajatuksiani yksi kerrallaan kiinni, ripustan ne ajatuskarttaan, ja lopulta poimin ne mielekkääksi kokonaisuudeksi vastaustekstiin. Jos minua kehotetaan suullisesti pohtimaan, että pelastaako kaste, ajatusten kiinni saaminen muuttuu yhtäkkiä vaikeammaksi. Vastaus tulee selville, mutta perustelut pohjautuvat tuolloin enemmän mutu-tuntumaan ja äänensävyni on epävarmempi, koska en ehdi päättämään ajatuskulkujani kuten paperilla. Vastaukseni kuuluisi luultavasti: ”Niin no... eihän kaste pelasta vaan Jumala, heh heh... tai siis onhan kaste tärkeä... mutta se on vaan rituaali... tai siis ei "vaan"! Onhan se sakramentti... joo, Jeesuskin kastettiin... mutta olisi aika outoa jos kastamaton lapsi ei pelastuisi vaan siksi ettei sitä ole kastettu... ja eihän me voida tietää kuka pelastuu.” Kun vastaukseni kuulostaa tuolta, alan kokea häpeää ja menen lukkoon. Voin myöntää, että tämä on tapahtunut joka kerta, olipa kyseessä ollut lehtorin tai piispan pitämä haastattelu taikka sitten työhaastattelu. Minut on usein patistettu kotiin kertaamaan teologiaa.

Tämän ominaisuuden takia olen alkanut miettimään, että jos taiteilijan hommat menevät mönkään tai jos pappiskutsumus valtaa mielen, en olisi tarpeeksi taitava/sopiva/sosiaalisesti lahjakas/sanavalmis/odotuksia vastaava papiksi. Toisaalta en tämän perusteella ole sopiva myöskään taiteilijaksi tai tutkijaksi, koska taidetta ja tutkimuksiakin pitäisi osata selittää spontaanisti muille! Ajatus kauhistuttaa minua älyttömästi – onko mitään työtä, johon ylipäätään olisin tarpeeksi hyvä? Mitä jos omaa paikkaa ei löydy koskaan? Tuleeko minusta semmoinen syrjäytyvä nuori aikuinen - myöhemmin vanha aikuinen -, joka jää kotiin pelaamaan pleikkaa ja josta valitetaan iltapäivälehtien keskustelupalstoilla? Onko koulutukseni mennyt hukkaan, onko koko tähän mennessä eletty elämä mennyt hukkaan? Mutta eihän ihmistä voi arvottaa sillä, miten paljon veroja hän ehtii eläessään maksaa ja kuinka paljon töitä tekemään? Mutta enkö juuri itse tee niin, kun mietin tällaisia? Olenko siis ihan huono ihminen? Puolisoni nauraa eskaloituville ajatuskuluilleni ja käskee nyt vaan keksittyä siihen taiteeseen ja katsoa asiaa ensi vuonna uudelleen. Osittain näitä epävarmoja ajatuksia saattaa siivittää univelkani. Olen nyt parin viikon ajan ollut hereillä klo 3-5 ilman mitään syytä. Herään "outoon oloon", eikä uni enää tule, minkä vuoksi ajatuksetkin laahaavat aika syvissä vesissä.

Blogitekstin punainen lanka ehkä hieman katkeili tällä kertaa, mutta onpahan saatu taas koko viikon angstiset ajatukset paperille, huh huh. Tämä raamatunkohta saa aina hymyilemään:

”Mooses sanoi Herralle: »Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli.» Herra sanoi hänelle: »Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa.» Mooses sanoi: »Minä pyydän, Herra, lähetä joku muu.» ” (2. Moos. 4.: 10-13.)

Että juuh, ehkä sitä pitäisi vain uskoa, että kaikki järjestyy tavalla tai toisella. Että elämä kantaa sinne minne pitääkin mennä. Että kelpaa juuri sellaisena kuin on. Ihminen vaan on niin ihmeen kärsimätön olento! Aina pitäisi saada hallita kaikkea, mitä tapahtuu.

Kommentit

  1. Ei mulla muuta kuin että tsemppiä! <3 Monessa kohtaa aika samaistuttavia pohdintoja, vaikka täältä perästä tullaankin.

    Plus: ainakin ite kunnioitan sua ihan älyttömästi sekä teologina että kuvataiteilijana! Oon aina ajatellut, että kuulut niihin ihmisiin, jotka tulee tekemään elämässä jotain tosi merkittävää. Ja oot jo nyt tehnyt ja teet koko ajan :)

    Hyvässä lykyssä tunnistat meitsin jos meet stalkkaamaan mun blogia :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi mikä kommentti <3 Kiitos paljon! Tää ongelma on mun päässä, ei auta vaikka kaikki maailman ihmiset olisi sitä mieltä, että olen ihan tarpeeksi. Pitäisi saada vakuutettua itse itsensä. Eiköhän se vielä joskus onnistu! Kävin stalkkaamassa, en ainakaan heti ole varma henkilöllisyydestäsi. Ihania tekstejä sulla kyllä on, tuli jotenkin" helpottunut" fiilis niitä lukiessa. Rupean ehdottomasti seuraamaan :)

      Poista

Lähetä kommentti