Uudenvuodenlupaus

Tajusin, ettei ole mitään järkeä vilkuilla jatkuvasti olan yli muualle, jos maalauspohja on suoraan edessä.

Olen taiteilija, eläinoikeusaktivisti ja teologian maisteri. Nämä kolme asiaa kerron yleensä itsestäni, kun esittelyjä vaaditaan. Ne eivät kerro minusta juuri mitään ihmisenä, mutta synnyttävät silti vahvoja mielikuvia muissa - ja  ehkä juuri siksi tykkään tuoda ne esiin? Niin minulle kuin keskustelukumppanillekin tulee olo, että olen nyt määritellyt itseni, vaikken oikeasti ole kertonut juuri mitään. Toisaalta, tuskin kukaan jaksaisi kuunnella oikeasti kattavaa henkilökuvausta. Tiivistettynä se taas lipsuisi helposti muistuttamaan kliseisistä mietelauseista koottua kyhäelmää. Tuo kolmen asian listaus saa siis toistaiseksi riittää.

Polkuni taiteilijaksi ei ole ollut suoraviivainen. Opiskeluaikoina painin paljon sen kanssa, alkaisinko valmistuttuani kirjoittamaan väitöskirjaa, hakisinko papin töitä vai uskaltautuisinko heittäytyä kuvataiteen maailmaan. Lopulta, puolisoni rohkaisemana, valitsin viimeisen vaihtoehdon. Työskentelin päätoimisena taiteilijana vähän yli vuoden, huhtikuusta 2016 toukokuuhun 2017. Tein yksityishenkilöille tilaustöinä muotokuvia maalaten sekä piirtäen, ja suunnittelin yrityksille logoja, käyntikortteja sekä pakkauskuvituksia. Aloitin oikeastaan ihan tyhjästä, juurikaan tuntematta alan ihmisiä. Ennen kaikkea keskityin kuitenkin luomaan ensimmäistä taidenäyttelyäni, jonka nimeksi tuli Armoa!. Näyttely koostui 16 akryylimaalauksesta. Aihe pohjautui graduuni, jonka kirjoitin eläinteologiasta, siis kristinuskon suhteesta eläinten oikeuksiin.

Päätimme puolisoni kanssa, että menisimme naimisiin kesällä 2018. Taiteilijan palkkio tuntui sen myötä muuttuvan pienemmäksi kuin mitä se oli ollut, ja säästöni hiipuivat hälyttävästi. Aloin hakea muita töitä. Löysin paikkani askartelukaupasta, jossa toimin vuoden ajan myyjänä. Sopimukseeni oltiin kirjoitettu 10 - 20 työtuntia viikossa, mutta määrä venyi kuitenkin monesti 30 tunnin puolelle. Vaikkei töitä ollut ihan hirveästi, häiden järjestäminen vei paljon aikaa ja vapaaehtoistöissä olin tehnyt itsestäni aivan liian ison toimijan. Yöunista oli tingittävä, että ehdin tehdä kaiken vaadittavan homman. Oli kieltäydyttävä osallistumasta isompiin taideprojekteihin, koska en voinut mitenkään sitoutua niihin.

Hyvästelin askartelukaupan syksyllä 2018. Äkillisen uupumuksen takia lopetin myös vapaaehtoistyöt. Olin taas kerran päätoiminen taiteilija. Niin paljon kuin olin siitä haaveillut, en yllättäen enää pystynytkään entiseen tapaani keskittymään taiteeseen, vaan tunsin velvollisuudekseni liikkua ja etsiä "oikeita" töitä. Hain paikkoja sieltä täältä, enkä päässyt yhteenkään haastatteluun. Tuntui kuin olisin vain huitonut ympärilleni, pystymättä taiteilemaan, kirjoittamaan kunnon hakemuksia tai oikeastaan edes nukkumaan tai nauttimaan mistään. En uskaltanut pysähtyä. Uskon, että syynä oli osittain Viltsu-koirani kuolema, jonka suremiseen ei ollut aiemmin liiennyt aikaa, ja jonka suremista en halunnut aloittaa silloinkaan. Osittain syynä oli kolmenkympin iän uhkaava lähestyminen - oli kiire päästä eteenpäin, jotta voisi löytää vakkarityön, "saada omakotitalon, lapset, farmariauton ja labradorinnoutajan". Viime vuoden lopussa päätin, että säheltämisen oli loputtava. Tajusin, ettei ole mitään järkeä vilkuilla jatkuvasti olan yli muualle, jos maalauspohja on suoraan edessä. Minun oli päätettävä mihin keskityn. Uudenvuodenlupaukseni kuului seuraavasti: annan itseni olla taiteilija ainakin vielä tämän vuoden ajan.

Ja tästä vuodesta blogikin pyrkii kertomaan, mahdollisimman rehellisesti ja kaunistelematta. Kiitos, kun olet mukana lukemassa!