Synnytyskertomus

 Rv 38+2

 

Tosiaan kävi niin, että meille tulla tupsahti yhtäkkiä vauva! Luulisi, ettei se hirveän yllättävää voisi olla viimeisillään raskaana. Mutta kyllä se vaan oli.

Torstai-iltana 18.2. olimme lähdössä puolisoni kanssa Prismaan. Mittari näytti 9 astetta pakkasta. Iskias oli edelleen tajuttoman kipeä, ja supistuksia tuntui aika säännöllisesti, minkä vuoksi arvoimme autolla ajamisen ja reippailun välillä, vaikka kyseessä oli pikkumatka. Päätimme kuitenkin kävellä. Matkalla sanoin puolisolleni, että synnytys käynnistyy takuulla parin päivän sisällä, sillä sen verran kipeitä nämä harjoitussupistukset jo olivat (kyllä, ajattelin oikeasti niiden olevan yhä harkkasupistuksia). Toisaalta pohdin, että ehkä tämä on latenssivaihetta, joka voisi kestää päiviä. Kaupassa tuli pari napakampaa supistusta ja tuskanhiki nousi otsalle, kun puoliso sanoi haluavansa käydä vielä Mustissa ja Mirrissä. En kehdannut sanoa mitään, kun kyllähän yhdet harjoitussupistukset on kestettävä! Nojailin siellä hyllyyn ja hengittelin. Ostosten jälkeen oli pakko myöntää ääneen, että nyt kyllä tuntuu jo jossain. Mietimme tuulikaapissa, että otettaisiinko sittenkin taksi kotiin.  Päätimme silti taas kävellä: ei Nomppu nyt vielä syntyisi. Eikö ennen synnytystä tulisi olla tosi tukala olo ja oikein odottaa, että pääsisi synnyttämään?

Mulla oli paljon suunnitelmia tulevaksi viikonlopuksi, kun puoliso olisi vapaalla. Mentäisiin kahville, katsottaisiin leffaa ja saunottaisiin. Synnytys ei tulisi kyseeseenkään.

Ulkona oli pimeää ja kylmää, matkanteko oli hidasta. Vitsailimme synnyttämisestä. Harmittelin puolisolleni, että ajatus viikonlopun saunomisesta rentouttaa liikaa. Rento olotila nimittäin edesauttaa synnytyksen käynnistymistä. Sitten kuvittelimme naureskellen, mitä tapahtuisi jos lapsivedet nyt menisivätkin. Perätilasta johtuvan napanuoran luiskahdusvaaran takia pitäisi soittaa heti ambulanssi ja mennä makuulle odottelemaan sitä. Hangessa makoilu ei kuulostanut kauhean houkuttelevalta ajatukselta. Juuri silloin alkoi lorista: vedet menivät 500 metriä ennen kotia! Puoliso ei uskonut aluksi, vaan asiasta piti vähän kinata: "Soita nyt se ambulanssi!!"

Onneksi bussipysäkki oli vieressä ja uskaltauduin kävelemään sen verran, että lyllersin sen penkille makaamaan. Penkillä oli kylmä, mutta enemmän tärisin jännityksestä kuin kylmästä.

Puhelu hätänumeroon tuntui kestävän ikuisuuden, mutta pian jo ambulanssi saapui pillit päällä. Tilanteen dramaattisuus nauratti. Napanuora oli kuitenkin kunnossa, joten matka sairaalaan alkoi. Ajettiin ihan rauhassa sairaalaan.

Pääsin käyrille ja puoliso tuli perässämme sairaalaan. Hän olisi päässyt ambulanssin kyydillä, mutta patistelin hänet ensin kotiin hakemaan hakemaan sairaalakassini.

Supistukset voimistuivat ja tihenivät älytöntä tahtia. Olin 4 cm auki ja lääkäri alkoi kyselemään, enkö haluaisi kokeilla alatiesynnytystä, kun kaikki etenee niin nopeasti ja helposti. Vähän ihmettelin, kun kaksi erikoislääkäriä oli jo sanonut, etteivät missään nimessä suositelleet sitä lantion ahtauden vuoksi. Perätilassa vauvan pää ei joustaisi samalla tavalla. Supistusten lomassa oli vaikea miettiä asiaa. Tottakai mieluummin alatiesynnyttäisin, mutta eikö siinä ollut jokin riski...? Onneksi puoliso oli selväpäisempi ja sanoi tiukan ein.

Supistukset tihenivät, eikä niiden välillä ollut kunnon taukoa. En tarvinnut kivunlievitystä. Tai no panadolin olisin mielelläni ottanut, mutta kaikki kehuivat minun pärjäävän niin hyvin, etten kehdannut sitä pyytää. Supistukset tuntuivat samalta, kuin pahimmat menkkakivut: sattuu ja kipu saa tärisemään, mutta ei ole sietämätöntä. Eivät olleet mitään verrattuna niihin alkuraskauden kramppeihin!

Kaikki kyselivät jatkuvasti, milloin olen viimeksi syöny ja vastasin kaikille "klo 17.00 söin pullan". Koko pulla aiheena alkoi naurattaa pian sekä minua ja puolisoa että henkilökuntaa. Sen verran paljon sitä sai hokea.

Kohta kuulin, että leikkaus olisi jo 30 min kuluttua. Aloin itkemään, koska pelkäsin. Sanoin puolisolle, etten kuitenkaan osaa rakastaa vauvaa, kun se tulee niin yllättäen.

Kävelin itse leikkaussaliin kanyylin kanssa. Sain spinaalipuudutuksen, eikä piikki tuntunut onneksi melkein missään. Puudute sen sijaan tuntui hyvältä jaloissa - se oli kuin lämmittävä takkatuli. Se vei kivun ja liikuntakyvyn, muttei tuntoa. Huvitti vähän, kun anestesialääkäri tuli ennen puudutteen antamista saapastelemaan sen valtavan piikin kanssa kasvojeni eteen. Totesin hänelle, että onneksi ei ole piikkikammoa, muuten saattaisi vähän ruveta hirvittämään. Lääkäri katsoi minua hämmästyneenä, ja tokaisi, että kyllä se annettaisiin minulle vaikka hirvittäisi kuinka.

Leikkaus alkoi. Oli vistoa kuulla vatsanahkansa repeytyminen ja tuntea lääkärin kädet vatsan sisällä. Sanoin puolisolleni, että tämä on kyllä aikamoista kauhuleffakamaa. Jollain hassulla tavalla tilanne sekä kauhistutti että huvitti. Olin ehkä pienessä shokissa.

"Tuleekohan täältä pullapoika vai pullatyttö?" kysyi joku.

Tosi pian tuntui, kun olo keveni yhtäkkiä. Henkilökunta hekotti: "Se syntyi paineella!"

"Pullapoikahan se!"

Välitön vauvan ensirääkäisy! Olin ihan haltioissani, kun ääni kuulosti niin tutulta. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen Nomppu tuotiin eteemme suukoteltavaksi. Olin ihan rakastunut.

Puoliso lähti punnitukseen mukaan ja minä jäin malttamattomana parsittavaksi. Veri lensi vasten sermiä ja tippui sitä lattiallekin.

Puoliso tuli Nompun kanssa vierelle. En päässyt yli, miten tutulta hän näytti ja kuulosti.

Kohdun kuivaaminen sattui, mikä on kuulemma normaalia. Tuntui, kuin minulta olisi hakattu ilmat pihalle keuhkoista uudelleen ja uudelleen. Yritin keskittyä Nomppuun.

Leikkaussalista menimme heräämöön ja sain Nompun syliini. Oli uskomatonta nähdä hänet siinä vain kolme tuntia siitä, kun kävelimme Prismalta kotiin. Meille kerrottiin, että saisimme perhehuoneen.

Myöhemmin kuulin, että vauvan takaraivon pahka oli niin suuri, että alatiesynnytyksessä hän olisi jäänyt vähintään siitä kiinni kapeaan lantioon ja se olisi ollut hätäsektion paikka.

Onneksi kaikki oli nyt kuitenkin hyvin! ❤️