37. raskausviikko: Ulkokäännösyritys ja magneettikuvaus

(36+0 - 36+6)


Viikko 36+0 vierähtää käyntiin. Hullua, että vauva on täysiaikainen jo viikon päästä! Aika on kulunut älyttömän nopeasti aina juhannuksesta saakka, jolloin tein positiivisen testin.

Minulle on varattu aika sikiön ulkokäännökseen.  Ulkovaatteet yllä vastaanotolle astuessani lääkäri ei kehota minua ottamaan niitä pois tai istumaan alas, vaan aloittaa kyselemisen heti. Yhä kipeämmäksi käyvän iskiaksen takia lysähdän kuitenkin tuoliin heti, kun kuoriudun takistani.

"Tuntuisiko, että sikiö olisi kääntynyt?" No ei tunnu. En ihan ymmärrä, mistä sen käännöksen voisi tuntea - vauva kun vaikuttaa pyörivän hyvinkin rajusti aina välillä, mutta on ollut kaikissa ultrissa perätilassa. Siitäkin huolimatta, että potkut osuvat kylkiluihin, hikka tuntuu alhaalla, eikä henkeäni ahdista (yksi terkkari siis väitti, että vauva on kääntynyt, kun olo muuttuu kevyeksi ja henki kulkee paremmin).

 Lääkäri kertoo ulkokäännöksen riskeistä, jotka minulla olivat jo tiedossa. Synnytys saattaa käynnistyä (sairaalakassi on mukana) ja prosentin todennäköisyydellä syke romahtaa niin, että lähdetään hätäsektioon.

Seuraavaksi ultrataan ja sieltähän se Nomppu löytyy istumassa. Ultraaminen käy kipeää, koska aina siirtäessään laitetta lääkäri "kopauttaa" sen mahaani vasten jotenkin todella kovaa, ikään kuin tuomarin nuijalla iskisi. Hän tosin lopettaa tavan, kun puoliso huomauttaa, että minuun saattaa käydä kipeää. Pitäisi itsekin kehdata sanoa tuollaisista asioista, mutta menen vastaavissa tilanteissa aina jotenkin lukkoon.

Ultraaminen kestää ikuisuuden. Näytöllä vilahtelevat vauvan kylkiluut, sykkivä sydän ja istukan virtaukset. Koko ajan lääkäri on ihan hiljaa. Kyse taitaa olla keskittyneestä hiljaisuudesta, mutta hyvä tuuleni rupeaa haihtumaan ja huoli valtaa mielen. Onko siellä nyt jokin hätä? Ei ole. Lääkäri selittää myöhemmin, että tietokone laskee lapsiveden määrän juuri sopivaksi, mutta silmämääräisesti sitä on vähemmän. Ei mitenkään huolestuttavan vähän, mutta siis vähemmän kuin ulkokäännös vaatisi. Hän arvioi, kannattaako ryhtyä käännökseen vai ei.

Lääkäri pohtii asiaa hiljaa mielessään tovin jos toisenkin. Äsken syntynyt pelko alkaa kyteä ja tekisi mieli sanoa, että annetaan olla. Lopulta käännökseen kuitenkin ryhdytään. Mukana oleva opiskelija seuraa vauvan sykkeitä ja lääkäri ottaa vauvaa otteeseensa. Se ei satu, vaan tuntuu lähinnä epämiellyttävältä, kun hän painaa niin paljon rakkoani yrittäessään saada vauvan pepun käsiinsä. Kun lapsi on "käsillä", epämiellyttävä olo valtaa minut. Edelleenkään ei satu mihinkään, mutta minusta tuntuu, ettei vauvaa vain kuulu käsitellä noin. En tiedä, onko se jokin vaisto vai vaan mielikuva siitä, että vauvaa liikutellaan, mutta katson puolisooni ihan hätääntyneenä ja pystymättä puhumaan. Päässäni soi vaan "päästäkää irti siitä", mutten saa sanaa suustani. Kysyn lääkäriltä ääni sortuen, että onhan tämä varmasti turvallista vauvalle. Lääkäri vastaa: "Siksi me sitä sykettä seurataan."

Sitten lääkäri lopettaa ja pyytää opiskelijaa näyttämään sykettä, joka on kadonnut ruudulta.

Sykettä ei heti löydy = paniikki iskee tajuntaani. Syke löytyy, mutta on vaimeampi kuin aiemmin. Lääkäri päästää Nompusta irti ja syke palautuu. Hän menee tietokoneelleen ja minä jään housutta haarat levälläni miettimään, mitä oikein tapahtuu. Ylilääkäri saapuu vastaanotolle ja taas vähän ultraillaan. En tiedä yhtään mitä tapahtuu. Kun olen saanut luvan nousta ja pukeutua, minulle kerrotaan, että

  1. lapsivettä on hieman liian vähän käännöseen
  2. lapsen peppu on jo sen verran alhaalla, ettei se irtoa lantiosta
  3. vauvan syke laski hetkellisesti, mikä on este käännösyrityksen jatkamiselle.

Olen ihan shokissa viimeksi mainitusta. Mietin vaan, miten helvetin itsekäs olen, kun suostuin tähän koko hommaan, käännösyritykseen. Aiemmin kaukaisilta tuntuneet riskit muuttuvatkin nyt todellisemmiksi.

Lääkäri haluaa tietää, yritetäänkö synnyttää kuitenkin alateitse. Nytkö se pitäisi päättää? En osaa ajatella vielä koko asiaa, huoli vauvasta on nyt pinnalla. Saan soperrettua, että haluan ensin päästä lantion magneettikuvaukseen. En mitenkään voisi ponnistaa vauvaa ulos, jos en ole varma mahtuuko sieltä edes tulemaan. Lääkäri sanoo, että pääsen kuvaukseen, kunhan suostun alatiesynnytykseen. Magneettikuvaaminen kun on kallista. Sitä ei tehtäisi, jos äiti on kahden vaiheilla. Hän luettelee sektion riskejä ja puheessa vilahtavat virtsarakon repeäminen, kohdunpoisto ja vaikeudet tulevissa raskauksissa. Niin minä sitten suostun alatiesynnytykseen aivan pihalla kaikesta. Seuraavaksi minut ohjataan käytävään odottamaan kätilöä, joka ottaisi sydänkäyrää vauvalta.

Häpeäkseni alan itkemään heti kätilön vastaanotolla. Saan onneksi hänelle purettua suoraan tuntemuksiani. Kätilö on aivan ihana, lohduttaa ja kuuntelee. Hän selittää minulle, ettei sykkeen laskeminen ole vielä merkki mistään vakavasta, vaan sen seurauksena kääntäminen lopetetaan vain varotoimenpiteenä. Rauhoitun, ja kätilö ottaa varmuuden vuoksi vielä tavallista pidemmän KTG-käyrän. Nompulla on kaikki hyvin, hän potkiskelee melkein koko ajan.

Saan ajan magneettikuvaukseen 20 minuutin päähän. Oloni on parempi ja annan puolisolle luvan lähteä kotiin ruokkimaan kissan. Ihan parissakymmenessä minuutissa en kuitenkaan pääse sisään, vaan aulassa odotteluun kuluu tunti jos toinenkin, koska yksi kuvauslaitteista on rikki. Onneksi olin varannut tälle reissulle koko päivän.

Minut kutsutaan sisään ja pääsen pukuhuoneeseen vaihtamaan sairaalakuteet ylleni. Sitten hoitaja hakee minut. Hän luettelee kysymyksiä rutiininomaisesti paperilta: onko sinulla sydämentahdistinta, onko luoteja kehossa...? Hassua, miten sitä alkaa oikeasti epäillä noita asioita, kun joku niistä kyselee! Mitä jos minulla onkin luoteja kehossa, mutta olen vain unohtanut koko homman?

Kysyn, onko hammasraudoistani haittaa. Ei kuulemma pitäisi olla. Asia testataan: tungehan pääsi tuohon, missä magneettikenttä on suurimmillaan. Kiristääkö suussa? Ei? No sitten ne eivät haittaa.

Ei muuta kuin selälleen ja paniikkinappi varmuuden vuoksi käsiin. Saan valita radiokanavan kuulokkeisiini. Sitten minut työnnetään sisään laitteeseen. Magneettikuvaus ei onneksi ole niin kauheaa kuin luulin, vaan se vain näyttää paljon ahdistavammalta televisiossa. Laite puhaltaa tasaisesti viileää ilmaa kasvoilleni, mikä antaa tilan tuntua. Kovana kuuluva ääni puolestaan on tasaista ja siihen tottuu nopeasti. Käytän onnistuneesti synnytysvalmennuksen rentoutumistekniikoita, eikä ahtaanpaikankammo iske missään vaiheessa. Pahinta koko kokemuksessa on selkäkipuni, jota selällään makoilu provosoi. Saan onneksi pidettyä itseni täysin paikoillani, koska en halua majailla putkessa yhtään pidempää kuin on tarve.

Selkäkivun vuoksi en meinaa päästä ylös ollenkaan, kun kokemus on ohitse. Olo on kuin kilpikonnalla, mutta onneksi kaksi hoitajaa auttaa. Sitten iskee supistus ja vatsalihaskramppi. Öristen ja kumarassa lyllerrän pukuhuoneeseen, jossa saan juuri ja juuri itse vaihdettua omat housut jalkoihini.

Kotona otan selvää perätilasynnytyksistä ja tulen siihen lopputulokseen, että alateitse yrittäminen on todellakin minulle ainoa oikea vaihtoehto. Saan kannustusta  ja tsemppiä Facebookin ihanasta Perätilavauvat-ryhmästä.

Seuraavana päivänä tulee puhelu, että lantioni on liian kapea perätilasynnyttämiseen. Se on täysi yllätys. Perätilasynnytyksessä vauvan pää ei pysty joustamaan samalla tavoin kuin pää edellä syntyessään, joten mittojen täytyisi olla vähintään keskiverrot. Yksi mitoista on sentin liian pieni, joten alatiesynnytystä ei suositella missään nimessä edes kokeilemaan.

Olo tuntuu epäonnistuneelta ja pettyneeltä. Loppuviikon sulattelen tietoa sektiosta sekä panikoin mahdollisia komplikaatioita. Koitan tottua ajatukseen.

Kommentit