13. raskausviikko: Niskapoimu-ultra


(12+0 - 12+6)

Ensimmäinen kolmannes on ohi! Kylläpä se tuntui pitkältä ja samaan aikaan kovin lyhyeltä ajalta. Aloitan 13. raskausviikon laattaamalla komeasti ja pitkän kaavan kautta. Alan viimein uskoa olevani raskaana, vaikka epätodellinen olo vaivaakin minua aika ajoin.

Odotan niskapoimu-ultraa jopa vähän innoissani, enkä aikaisempien ultrien tavoin ainoastaan pelolla. Juuri ennen varattua aikaa hermostuminen uhkaa kivuta niskavilloja pitkin ylöspäin, mutta se ei ehdi perille asti, kun meidät pyydetään vastaanotolle sisään. Lupaan itselleni lopettaa huolehtimisen, jos kaikki on nyt kunnossa. Kaikkeahan voi aina tapahtua, mutten tahdo turhan huolen estävän kokonaan raskaudesta iloitsemista.

Meidät ottaa vastaan maailman ihanin kätilö. Hän kyselee fyysisen vointini lisäksi jaksamistani verenvuotojen kanssa. Tuntuu mukavalta, että joku ottaa asian oma-aloitteisesti esille. Vuotoa ole ollut yli viikkoon ja tulen toki itse vähätelleeksi kätilölle siitä aiheutuvia tuntemuksia, mutta siitä huolimatta hän ehdottaa ylimääräistä ultraa kuukauden päähän mielenrauhani takaamiseksi. Se onkin varmasti hyvä idea, koska ehtisin äskettäisistä lupauksistani huolimatta takuulla huolestua uudelleen.

Jos en olisi kärsinyt verenvuodoista, tämä niskapoimu-ultra olisi ensimmäinen ultraäänitutkimus. Vielä tässä vaiheessa ihmiset saavat joskus kuulla, että raskaus on mennyt kesken jo ensimmäisillä viikoilla tai että kyseessä on tuulimunaraskaus. Olisi kyllä hurjan pitkä aika elää epätietoisuudessa.

Pian olen vatsa paljastettuna ultrausta varten ja ruutuun ilmestyy Nonparelli, joka vaikuttaa minun silmiini kasvaneen hurjasti viikon aikana. Epäilyni osoittautuu oikeaksi: viime viikolla hän oli päästä peppuun 4,3 cm pitkä ja nyt jo 6,16 cm! Aluksi Nonparelli on ihan paikoillaan, mistä ehdin jo huolestua. Kätilö toppuuttelee minua ja vakuuttaa, että kohta sikiö kyllä herää. Hän esittelee meille pienet varpaat ja sormet, kaksikammioisen sydämen ja ”kauniit aivot” (ylpeä äiti -hetki). Niskaturvotus on pientä (1,1 mm) ja kaikki vaikuttaa hyvältä. Nonparelli heräilee ja alkaa bailata niin, että ultraajalla on haastetta pysyä perässä.

Tuntuu niin oudolta, että kohdussani elää joku oman rytminsä mukaan. Kun esimerkiksi nukun, vauva saattaa herätä keskellä yötä venyttelemään käsiään ja hyppimään kohdun seinästä tukea ottaen minun tietämättä asiasta mitään. Ihan hullua!

Julkistamme uutiset somessa. Onneksi kaikki eivät ole arvanneet raskautta etukäteen, vaan joukossa on enemmänkin iloisen yllättyneitä kommentteja. Ihanaa, että ihmiset jaksavat kirjoittaa onnitteluja ja laittaa yksityisviestejä. Ne lämmittävät mieltä pitkään.

Kyselyjä vauvan sukupuolesta tulee yllättävän paljon, vaikka eihän sitä voi vielä tietää. Itselläni on mukamas vahva "tyttöolo", mutta luulen sen johtuvan vain siitä, että äiti on joskus ennustanut kädestäni minun saavan esikoiseksi tytön. Tuntemattomien mielestäkin vauva näyttää kasvoprofiililtaan tytöltä, mutta vauvathan nyt tuppaavat todellisuudessa näyttämään aika samalta keskenään sukupuolesta riippumatta. Sisarukseni taas ovat varmoja pojasta. Alamme miettiä puolisoni kanssa, haluammeko sittenkään saada sukupuoliarviota etukäteen, sillä ihmiset tuntuvat jo nyt laittavan turhan paljon painoa asialle. Haluaisin, että lapsi olisi ensisijaisesti lapsi, eikä biologisen sukupuolensa edustaja.

Raskausoireista sen verran, että väsymys on väistynyt lukuunottamatta ihan muutamia päiväunille kellistäviä hetkiä. Muuten oloni on virkeä ja aloitan jopa odottajien pilateksen. Siis minä, joka en olisi aiemmin koskaanikinämilloinkaan ilmoittautunut ryhmäliikuntatunneille!

En oksenna enää, mutta voimakkaat pahoinvointikohtaukset alkavat yllättää milloin missäkin: kaupassa, kävelyllä ja etenkin vitamiineja ottaessa. Vitamiinitablettien haju on mielestäni edelleen aivan kamala. Kuulemma ne "tuoksuvat" spiruliinalta.

--

Seuraava postaus: 14. raskausviikko: Mielialanvaihteluita ja vauvatarvikkeita

Aiemmat kirjoitukset aiheesta:

Kommentit

Lähetä kommentti