Jään työttömäksi

Eilen ilmoittauduin ensimmäistä kertaa elämässäni työttömäksi työnhakijaksi. Olo on haikea, mutta ennen kaikkea helpottunut. Jännittää, mihin tie seuraavaksi vie, mutta samalla tämä tuntuu myös suurelta mahdollisuudelta.

Rannalta löytyi ihana hiekkataideteos! Tekijä: Tuntematon.

Olen nyt parin vuoden ajan pohtinut, kannattaako taidebisnestä enää yrittää pyörittää päätoimisesti. Vuoden 2018 viimeisenä päivänä uskaltauduin silti tekemään uudenvuodenlupauksen: jatkaisin ainakin seuraavat 365 päivää. Ihanat ihmiset ympärilläni kannustivat jatkamaan vielä hieman pidempäänkin. Kiitos siitä!

Miksi sitten lopetan juuri nyt?

1) Tunnen kateutta

Puolisoni on kannustanut minua näiden neljän päätoimisen taiteilijavuoteni ajan mitä parhaiten. Hän on halunnut minun jatkavan ”bisnestäni”, ja pitänyt aivan mainioita tsemppipuheita vuosien varrella. Hänen ansiostaan olen saanut puhtia ja itsevarmuutta niin näyttelyn pitämiseen, eläinten oikeuksia koskevan teologian tunnetuksi tekemiseen kuin kaikkeen muuhunkin. Ilman häntä en olisi ikinä saanut aikaan näin paljon tai kehittynyt näin paljon taiteilijana. Olen puolisolleni ikuisesti kiitollinen.

Kaikesta kiitollisuudesta huolimatta olen huomannut kokevani kateutta raha-asioihin liittyen. Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, haluaisin olla ihminen, jolle raha ei merkitse mitään, mutta se on vaikeaa. Minua ärsyttää, että puolisoni voi ostaa noin vain kuntosalikortin tai t-paidan, eikä itselläni olisi ikinä rahaa moiseen. Ärsyttää, että hän voi hetken mielijohteesta hakea kaupasta karkkipussin työpöydälle tai kaljan illaksi. Ärsyttää, että hammaslääkärit, luomenpoistot ja virtsatietulehdukset syövät lompakkoani, mutta puolisolla on ilmainen työterveyshuolto. Ärsyttää, että teen välillä 12-tuntisia päiviä itkua pidätellen ja palkkaa tulee tuskin nimeksikään, samalla kun puolisoni pystyy hyvin työskentelemään kahdeksantuntisia työpäiviä ja saa työkavereilta selkääntaputuksia. Ärsyttää, että tämä ärsyttää minua niin kovasti. Se ei ole oikein. Minun pitäisi tukea, kannustaa ja kehua puolisoani yhtä paljon kuin hän tukee, kannustaa ja kehuu minua. Meidän pitäisi olla tiimi. Onneksi suurimman osan ajasta muistan tämän. Kateuteni ole vielä näkynyt vahvasti ulospäin (tai ainakin toivon niin). Mutta silloin, kun kohdalleni osuu asiakas, joka on unohtanut peruuttaa tilauksensa kaiken tekemäni työmäärän jälkeen, uhkaa pääkopassani mennä bitti poikittain. En halua purkaa tätä oloa puolisooni. Parempi siis lopettaa jo ennen kuin napsahtaa.

Puolisoni ei panttaa omia rahojaan, eli sinänsä mitään taloudellista hätää ei ole. Jotenkin minusta on silti inhottavaa elää toisen siivellä. Uskon, että tämä uusi elämänvaihe tekee hyvää parisuhteellemme ja tasa-arvoistaa sitä.

2) Koen huonommuutta ja pahaa oloa

Kun kerroin ilmoittautuneeni työkkäriin, yksi parhaista kavereistani reagoi näin: ”Mitä?! Nyt vasta?! Mitä oot tehny nää viimiset neljä vuotta?” Aika moni lähipiirissäni ei ole ottanut missään vaiheessa työtäni vakavasti. Koen olevani lähes burn outin partaalla, mutta saan jatkuvasti kommentteja siitä, miten minulla on varmasti aikaa tehdä sitä ja tätä ja tätä, kun he muut pyörittävät yhteiskuntaa ahkerasti. Olen ajatellut olevani oman tieni kulkija, enkä piitannut kauheasti lannistavista kommenteista, mutta varmaankin viime aikojen uupumuksen vuoksi ne ovat aiheuttaneet yhä kasvavaa pahoinvointia.

Pakko kylläkin tähän väliin lisätä, että myös kannustavia ihmisiä on ollut pilvin pimein - monet heistä puolituttuja ja tuntemattomiakin! Se on ollut ihan huikeaa. Eräs vanha opiskelutoveri laittoi minulle pari kuukautta sitten postikortin, jossa toivotti jaksamista työlleni. Uskomatonta, kuinka ihania ihmisiä löytyykään!

Luulenkin, ettei tässä fiiliksessäni ole oikeasti kyse niin paljon siitä, mitä muut ajattelevat. Minulla on jo valmiiksi vähän huono olo, joka on helppo yhdistää niihin, jotka ajattelevat minun laiskottelevan päivät pitkät.

3) Hauskuus taiteilusta on kadonnut

Rakastan piirtää ja maalata, mutta en tykkää siitä kaupallisesta puolesta. Tuottoakin on kuitenkin pakko ajatella, koska sillä minä elän. Siksi tilaustyöt pyörivät jatkuvasti mielessäni. Oman taiteeni tekeminen aiheuttaa huonoa omaatuntoa, koska se ei kasvata palkkaa, ainakaan suoraan. Järki sanoo, että pitäisi keskittyä vain tilausten saamiseen, markkinointisuunnitelmien hiomiseen ja itsensä näkyväksi tekemiseen. Inspiraatio on tämän seurauksena tiessään, enkä ole pystynyt jatkamaan esimerkiksi Haluan suojella -taidenäyttelyn luomista kuukausiin.

4) Toivon taiteeni elpyvän tämän elämänmuutoksen myötä

Tämä on oikeastaan jatkoa tuohon edelliseen kohtaan. Uskon inspiraation tekevän comebackin. Työnhakuun kuluu varmasti paljon aikaa, mutta luulen sitä jäävän edes jonkin verran maalaamiseen ja kirjoittamiseenkin. Jos olen niin onnekas, että joku palkkaa minut, näyttely ei välttämättä ehdi valmiiksi tavoiteaikaan mennessä. Mutta luulen silti, että taidetta ja kirjoituksia tulee syntymään enemmän kuin nykyisessä tilanteessani.

Miten toimintani muuttuu?

En lopeta taiteilua, mutta siitä tulee sivutoimista. Tämä ei välttämättä näy ulospäin. Nettisivuni, samoin kuin Facebook- ja Instagram -sivuni ovat edelleen olemassa, ja tänne blogiinkin pyrin kirjoittelemaan kuulumisia aika ajoin. Lahjakorteilla tilatut työt teen loppuun. Ja taiteilija olen tietysti aina, vaikka kaupallinen puoli hupenisikin.

10.6.2020 alkaen en kuitenkaan enää tee hommia kokopäiväisesti. Poistan nettisivuiltani ajanvarauskalenterin, ja tilaustyöt saavat muutenkin vähemmän huomiota osakseen. Selvitän, voinko myydä jatkossa töitäni pienessä mittakaavassa.

Lopuksi

Missään nimessä en kadu sitä, että päätin opiskeluaikojen jälkeen ryhtyä kokopäiväiseksi taiteilijaksi. Jos en olisi ryhtynyt tähän, olisin jäänyt paljosta paitsi. Olen saanut kokea vaikka mitä ja tutustua ihan mahtaviin tyyppeihin. Olen kehittynyt piirtäjänä ja maalaajana tavalla, mikä ei olisi ikinä ollut mahdollista ilman näitä vuosia. Olen saanut elää unelmaani, vaikka unelmani onkin sattunut muuttumaan tässä matkan varrella.

Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan! Päädynkö seurakuntahommiin, taidepuolelle vai uudelleen opiskelijaksi... se jää nähtäväksi. Tämä on hurja, mutta – kuten jo alussa totesin – myös äärimmäisen helpottava päätös.