Puhun sujuvammin pululle kuin haastattelijalle

Alkuun pikaisesti kuulumisia toukokuulta: Viime kuussa sain myydä taidetuotteitani Mahdollisuuksien torilla ja Sinkkolan kotieläinpihan avajaisissa, kirjoittaa apurahahakemusta ja tehdä yhden isomman tilaustyön loppuun. Ehdin piirtää toukokuun harjoitusmallinkin, joksi valikoitui ihana Pläts-rotta. Kuukausi oli taloudellisesti paras aikoihin, mikä toi suurta helpotusta. Viime aikoina raha-asiat ovat (taaaas) ahdistaneet mieltäni, kun olen tuijottanut säästöistä tyhjenevää tiliäni. Syytä ahdistukseen sinänsä ei ole, koska tarvittaessa voisin kinuta puolisolta rahaa. Mutta kun se olisi vaan niin noloa. Alan heti miettimään millainen ruinaaja olen, 28-vuotias akka, jonka pitää kysellä viikkorahojen perään. Tulee semmoinen olo. Olotila vielä pahenee, kun iltapäivälehtien otsikot suorastaan huutavat, että eläkesäästäminen tulisi aloittaa viimeistään kolmekymppisenä. Mistä ihmeestä minä oikein säästäisin?

Rotta nimeltä Pläts, 2019

Noh, tuon olotilan vahvistuessa rikoin viime kuussa uudenvuodenlupaukseni ja aloin etsiä muita töitä. Toivottavasti ymmärrätte, pää ei vain kestänyt enää tätä epävarmuutta. Tällaisena hyvänäkin kuuna tuloni ovat verojen ja materiaalikulujen jälkeen olleet vain juuri ja juuri 300 euroa. Hintojen nostaminen ei auttaisi mitään, koska tilaukset todennäköisesti vain vähenisivät samaa tahtia. 

Työpaikka, jonka löysin, kuulosti ihan unelmien täyttymykseltä. Tuntui kuin koko ilmoitus olisi kirjoitettu vain minua varten. Koulutukseni ja kiinnostuksen kohteeni sopivat siihen täydellisesti. Tiesin, että olisin työssä hyvä ja että minusta ja osaamisestani olisi hyötyä. Lisäksi hommia olisi noin 18,5 tuntia viikossa, eli taiteilulle jäisi hyvin aikaa töiden jälkeenkin. Panostin työhakemukseen ihan täysillä - ja keskiviikkona sain kutsun haastatteluun! Aloitin heti hermoilun. Hermoiluni yltyi, kun sain tietää että haastateltavia olisi lisäkseni vain yksi, ja että paikalla olisi viisi (!) haastattelijaa. Onneksi lauantaina täällä Joensuussa oli YleXPOP, niin sain ajatuksiani siirrettyä hetkeksi toisaalle.

Eilen herätyskello hälytti klo 5.30, seitsemältä istuin jo junassa matkaamassa haastattelupaikkakunnalle. Matka sujui kahden vaihdon kautta, ja olin perillä yhden maissa. Koko matkan jännitin vaihtoja ja junan pysymistä aikataulussa niin, että sydän jyskytti yhtä paljon kuin hääpäivänä ja pääparkaa huimasi. Oli hurjaa olla ihan yksin vieraassa kaupungissa, mutta onneksi ihmiset neuvoivat ja olivat todella ystävällisiä. Perille päästyäni oli haastatteluun vielä pari tuntia aikaa, joten hengailin kirjastossa. Lueskelin sattumalta löytämääni Lauri Thurénin "Kameli neulansilmästä" -teosta, jossa tutkitaan Raamatun vertauksia.  Lisäksi tietysti pohdiskelin, mitä kaikkea haastattelussa saatettaisiin kysyä.

Haastattelu alkoi kellon lyödessä kolme. Blogia aikaisemmin lukeneet varmaan aavistavat jo, mitä tapahtui. Lainatakseni maaliskuussa kirjoittamaani blogitekstiä:

"Olipa kyseessä sitten piispan haastattelu tai työpaikkaan liittyvä haastattelu, niissä pitää osata puhua spontaania teologiaa – ja tässähän minä en ole kovin hyvä. Spontaanilla teologialla tarkoitan sitä, että pitäisi osata asettaa se aivoissa oleva tieto lausemuotoon ymmärrettävällä tavalla ja luontevasti, ihan niin kuin normaalissakin keskustelussa, äänensävy mielellään vivahteikkaana ja itsevarmana.

Jos tenttipaperissani on kysymys: 'Pelastaako kaste? Pohdi eri näkökulmia ja tuo esille myös oma kantasi', nappailen sinkoilevia ajatuksiani yksi kerrallaan kiinni, ripustan ne ajatuskarttaan, ja lopulta poimin ne mielekkääksi kokonaisuudeksi vastaustekstiin. Jos minua kehotetaan suullisesti pohtimaan, että pelastaako kaste, ajatusten kiinni saaminen muuttuu yhtäkkiä vaikeammaksi. Vastaus tulee selville, mutta perustelut pohjautuvat tuolloin enemmän mutu-tuntumaan ja äänensävyni on epävarmempi, koska en ehdi päättämään ajatuskulkujani kuten paperilla. Vastaukseni kuuluisi luultavasti: 'Niin no... eihän kaste pelasta vaan Jumala, heh heh... tai siis onhan kaste tärkeä... mutta se on vaan rituaali... tai siis ei 'vaan'! Onhan se sakramentti... joo, Jeesuskin kastettiin... mutta olisi aika outoa jos kastamaton lapsi ei pelastuisi vaan siksi ettei sitä ole kastettu... ja eihän me voida tietää kuka pelastuu.' Kun vastaukseni kuulostaa tuolta, alan kokea häpeää ja menen lukkoon. Voin myöntää, että tämä on tapahtunut joka kerta, olipa kyseessä ollut lehtorin tai piispan pitämä haastattelu taikka sitten työhaastattelu. Minut on usein patistettu kotiin kertaamaan teologiaa."

Tuo kävi taas! Ei minua varsinaisesti patistettu kotiin kertaamaan teologiaa, mutta vastaukseni olivat taas_tuota_samaa_gaggaa. Siis muissakin kuin teologisissa kysymyksissä. Yhtäkkiä unohdin mitä osaan ja miksi olisin hyvä tuohon työhön. En vain tajua miksei ajatuskulkuni voi toimia normaalisti. Sain eteeni kynän ja paperia, jotta voisin hahmotella pohdintojani paremmin, mutta en pystynyt yhtään keskittymään kirjoittamiseen, koska käsi tärisi ja päässä soi vaan: "Mitä jos en saa tähän mitään järkevää? Mitä jos epäonnistun tässä taas?" Lähdin haastattelusta pää painuksissa. Osaan kirjoittaa ja ideoida, mutta spontaani teologia - ja spontaani puhuminen jännittäessä - on ehdoton heikkouteni. En voi kutsua sitä edes kehityskohteeksi, kun en tiedä, miten siinä voisi harjoitella paremmaksi. "Puuttuuko sydämestäsi palanen?" luki työpaikan edustan kyltissä. "Mun aivoista puuttuu palanen", vastasin sille.

Lähdin siitä sitten suoraan bussilla juna-asemalle. Matkalla sinne puolison puhelu piristi, samoin kuin tosi kaunis ruskeankirjava pulu, joka seurasi minua bussista poistumisen jälkeen muutaman kadun verran ja tuli melkein syliin istumaan, kun olin perillä. Lässytin siinä ihmisvilinän keskellä pululle kaikkea mahdollista. Pulu vaan toljotti tyyliin: "Saisinko jo ruokaa?". Lopulta se kyllästyi ja lähti. Ehkä minusta tuleekin isona semmoinen crazy bird lady. Tai sitten me voidaan ajatella tämä pulu-tarina hienona, hengellisenä kohtaamisena (kyyhky Pyhän Hengen symbolina, you know).

Eilisiä pohdintoja.

Paluumatkalla en enää jaksanut stressata junien ja bussien vaihtoja tai aikatauluja. Teiden routavauriot saivat bussin Pieksämäki-Joensuu -välillä rymisemään kuin rikkinäisen pesukoneen. Ajattelin, että koko auto varmaan hajoaa, mutta siinäpä hajoaa. Eiköhän sitä jotenkin kotiin pääse. Bussi ei hajonnut, ja olin kotona yhdeltätoista. Voin sanoa, että pikkasen väsytti! Nukuin kymmeneen enkä edes herännyt kun puoliso lähti aamulla töihin. Nyt on jo parempi mieli haastattelusta. Jos en saa sitä paikkaa, niin ei minua ole tarkoitettu siihen työhön.