Ylioppilaskirjoitukset ahdistavat yhä

Tämä on omasta mielestäni vähän huvittava, joskin ärsyttävä juttu päässäni. Joka toukokuu, kun lehdet alkavat luetella kymmenien ällien kirjoittajia, rupeaa sydämeni tykyttämään ja rintaani puristamaan. Ja tämä tapahtuu vain siitä syystä, että omat ylioppilaskirjoitukseni aiheuttivat aikanaan niin suuren stressin.

Todistuksen lukemista 3.12.2010

Jo lukion ensimmäisenä päivänä meille puhuttiin kirjoituksista: kuinka tärkeitä arvosanat olisivat ja kuinka ne määräisivät koko loppuelämämme. Kirjoitukset jännittivät ja ahdistivat minua jo etukäteen. Ajattelin niiden olevan elämäni suurin haaste. Osallistuin kaikkiin preliminääreihin (ne siis ovat ikään kuin ”harjoituskirjoituksia”, joissa tehdään vanhoja ylioppilaskokeita) ja pärjäsin hyvin. Minulla ei ollut lukulomaa, vaan kävin päivisin kursseilla ja pänttäsin illat kirjoja läpeensä. Keskiarvoni oli hyvä, joten koin, että minulta odotettiin aika paljon.

Kirjoitin ensimmäiseksi ruotsin, ja jännitys iski kuuntelussa. Tuntui, etten saanut mitään selvää koko hommasta. Alustavien pisteiden saapuessa lopputulos oli kuitenkin aika hyvä. Huokaisin helpotuksesta. Kirjallisessa kokeessa jännitys iski silti jälleen. Muistan, kuinka sanat vilisivät silmieni edessä ja käsien vapina esti kirjoittamisen. Pyysin päästä vessaan, missä sitten hengittelin itseäni rauhoittumaan. Vaikka pysyin salissa kokonaiset kuusi tuntia, en saanut koetta tehtyä loppuun. Ajattelin optimistisesti, että ehkä tässä kävi kuitenkin samoin kuin kuuntelunkin kanssa, eli pisteet olivat oikeasti paremmat kuin luulin.

Kun tulokset tulivat, sain lievän paniikkikohtauksen. Kävelin ulos, enkä saanut happea. Kiersin koulua henkeä haukkoen, yrittäen löytää pihalta rauhallista paikkaa, mutta silmiini ei osunut yhtään nurkkaa ilman tupakkaa polttavia lukioteinejä. Olin varma, että kuolen siihen savuun ja sydämentykytykseen. En pystynyt enää salaamaan olotilaani, vaan huusin kädet täristen ”v*ttu, kun täällä koko pihalla ei ole yhtään paikkaa, jossa vois olla ilman tupakansavua!!” Nyt jälkikäteen tuo mielikuva naurattaa. Rauhallinen syyspäivä ja yhtäkkiä random-abi ilmestyy keskelle pihaa karjumaan kaikille muille. Tästä uhkasikin kehittyä sitten melkoinen farssi, kun eräs tupakoitsijoista vetäisi herneen nenään ja tuli nyrkkiään heristellen huutamaan, että minulla ei ole oikeutta arvostella hänen elämänvalintojaan. No, tuossa tilanteessa paniikki unohtui ja nostin itsekin nyrkit pystyyn. Seurustelukumppanini, nykyinen aviopuolisoni, juoksi siihen väliin rauhoittelemaan tilannetta :D Voi luoja. No mutta se siitä.

Pänttäsin entistä enemmän, eivätkä tilannetta helpottaneet opettajat, jotka sanoivat minun saavan varmasti hyvät tulokset yrittämättäkin. Jännityskohtaukset toistuivat muiden aineiden kirjoituksissa, enkä saanut tehtyä parastani. Onnekseni sain kuitenkin laskettua odotuksiani: vaikka pettymys oli ihan valtava aina tulosten saapuessa, paniikki ei enää iskenyt niiden johdosta. Tuntui silti inhalta, kun puolitututkin tulivat utelemaan: ”No Limppu, sinä veit tietysti ällän!” ja jouduin mutisemaan, että C sieltä tuli. Sitten piti alkaa selittelemään hämmentyneille kasvoille, että jännitti vähän liikaa (nykyään ajattelen, että C on ihan hyvä tulos, mutta tuolloin minulla oli jokin pakkomielle saada E tai L). Kovin moneen uusimiseenkaan ei ollut varaa, sillä sain tukia yhteensä 490 €/kk, joista vuokraan kului 375 euroa kuussa. Ruokaan, puhelinlaskuun, kirjoihin ja muihin kuluihin jäi 115 €/kk, eli yhteen uusintaan olisi mennyt melkein puolet kuukauden budjetistani. 

Joka tapauksessa, rauhoituin vähän kirjoitusten suhteen. Suoritin viimeisenä äikän, ja yllätyksekseni tekstitaidon koe meni vallan mainiosti. Muistaakseni pisteeni olivat korkeammat kuin olin uskaltanut haaveilla. Sain siitä itsevarmuutta, ja esseekokeessa kirjoitin omasta mielestäni parhaimman esseeni ikinä. Aikaisempien kirjoitusten tulokset eivät haitanneet enää yhtään... Kunnes  opettaja myöhemmin kutsui minut puhutteluun ja kertoi olevansa todella pettynyt minuun.

Esseen tehtävänanto oli kuulunut: ”Väreillä on merkitystä esimerkiksi luonnossa, taiteessa, mainonnassa, muodissa. Valitse näkökulmasi ja kirjoita aiheesta”. Olin käsittänyt, että sanan näkökulmasi voi ajatella myös monikossa. Valitsin näkökulmikseni eläinten suojavärin ja taiteessa käytettävien värien symboliikan, joita taisin vertailla keskenään. Kyseessä oli tehtävänannon ohitus, koska näkökulmia oli pitänyt valita vain yksi. Uhkasin saada hylätyn ja jäädä ilman lakkia.

(Rehellisesti sanottuna en itse tajua vieläkään, miten tuo on tehtävänannon ohitus.)

Opettaja sanoi, ettei voinut ymmärtää, kuinka olin tehnyt sellaisen virheen. Hän toivoi ylioppilaslautakunnan olevan armollinen, koska tekstini oli muuten niin hyvä. Loppujen lopuksi sain C:n, mutta yhä näen YO-kirjoituksista puhuttaessa mielessäni sen tilanteen, kun opettaja katsoo minua huokaisten ja sanoo olevansa pettynyt.

Nyt jälkikäteen ajateltuna arvosanoilla ei ollut edes kauheasti merkitystä. Teologisen pääsykokeet menivät hyvin ja pääsin opiskelemaan sinne, minne halusinkin. Yliopisto-opinnoissa pärjäsin mahtavasti. Ketään ole enää vuosiin kiinnostanut YO-kirjoitusteni tulokset. Silti kokemus on jäänyt takaraivooni itsepäisesti jyskyttämään. Silloin tällöin haaveilen yhä äikän uusimisesta, vaikka ymmärrän sen olevan tässä vaiheessa pikkumaista.

Haluankin toivottaa ihan hulluna tsemppiä kaikille niille, jotka nyt tuntevat olonsa pettyneiksi YO-tulostensa vuoksi! Sinun elämäsi ei riipu niistä arvosanoista. Ihan oikeasti.

Minusta on aika karseaa, jos todistusvalinta tosiaan on nykyään ensisijainen tapa päästä esimerkiksi yliopistoon. YO-kokeiden arvosanat eivät välttämättä kerro yhtään mitään opiskelijan taitotasosta tai motivaatiosta.


Myöhempi lisäys: Muistin juuri, että on minulla positiivinenkin kokemus kirjoituksista! Eräs yrmynä tunnettu englannin opettaja oli huolissaan, pääsisinkö kirjoituksista edes läpi, koska en ollut kovin hyvä englannissa. Kun kirjoitukset olivat ohi, hän juoksi minut käytävällä kiinni suu leveässä hymyssä ja kertoi innostuneena kokeeni lähteneen lautakunnan arvosteltavaksi B-arvosanalla (olimme yhdessä päättäneet tavoitteekseni A:n, joka on siis huonompi kuin B). Olin onneni kukkuloilla. Virallinen tulos oli kuitenkin C! Siinä todella ylitin itseni.