BÄZÄNG

Tässä kuvassa ovat Janita Laitisen teos Karhuntaival (Kynäruiskumaalaus J. Laitinen) sekä Sofia Mikkolan Hetki hämärässä (Sofian Taidekammari). Molemmat originaalit ovat löytäneet paikkansa olkkarini seinältä.

Tiedätkö sen tunteen, kun kuljet taidenäyttelyssä tai vaikka selaat nettiä ja yhtäkkiä -BÄZÄNG- jokin sattumalta kohdattu taideteos liikauttaa mieltäsi? Teos saattaa synnyttää tunteita (rakkaus, ilo, suru, kateus, pakahtuneisuus, kaipuu...), muistoja, tunnelmaa, oivalluksia, kysymyksiä tai ratkaisuja. Teos jotenkin vain ”kolahtaa” juuri sinuun, ja sitä voisi töllöttää tuntikausia. Minulle tuota käy joskus, ja silloin olo on kupliva. Vähän kuin ihastuminen, hankala selittää.

Toisaalta ilman kolahdustakin voi alkaa tapahtua. Varsin tylsä tai huomaamaton teos saattaa elävöityä, kun mieli on levoton esimerkiksi odotushuoneessa tai jonottaessa. Teosta sekä sen sisältämiä merkityksiä rupeaa pohtimaan, vaikka koko työhön ei aluksi kiinnittänyt edes huomiota. Taulu hammaslääkärin vastaanottoaulassa on ainakin minulle tehokkaampi jännityksen lieventäjä kuin 10 mg Diapamia (olen testannut).

Oma taiteeni ei saa aikaan samaa, koska näen siinä helposti vain teknisen suorituksen. En voi sille mitään, vaan katson aina kriittisellä silmällä siveltimenvetojani. Muiden teoksia töllätessä tilanne on toinen. Viime aikoina olen tehnyt jokusen taidehankinnan, ja on ihan uskomatonta miten paljon iloa pari teosta voikaan tuoda omalla seinällä. 

Osittain tunteen luo perusinhimillinen omistamisen halu – on upeaa, että uniikit teokset ovat juuri minun, eikä kellään muulla ei ole samanlaisia (lällällää). Pääosin kyse on kuitenkin siitä, että maalaukset vain sattuivat iskemään minuun ja ne aiheuttavat saman reaktion edelleen aina, kun tulen vilkaisseeksi niitä. Teokset saavat mieleni aina ikään kuin toiseen ulottuvuuteen. Ne innostavat, kun kaipaan piristystä, ja rauhoittavat, kun mieleni on levoton. Ne myös muistuttavat maailman kauneudesta. Taidehankinnoissahan ei sinänsä ole mitään järkeä, mutta toisaalta taas juuri siinä, että ne pelkällä olemassa olollaan luovat merkityksiä, on jotain lohdullista.

Olen varma, että taiteen katselusta on apua jos jonkinmoiseen vaivaan, vaikka en ikinä yrittäisi saada ketään ostamaan taidetta väittämällä, että se olisi ratkaisu johonkin ongelmaan. Olen kuitenkin tullut huomanneeksi, että usein ostamme ”ihan nättejä” tauluja, julisteita ja seinäryijyjä pelkiksi koristeiksi, tyhjää seinää täyttämään. Sen sijaan haluaisin rohkaista – mahdollisuuksien mukaan - hankkimaan sellaista, mikä ei ole vaan ihan nättiä, vaan mikä oikeasti kolahtaa. Teko on myös symbolinen osoitus siitä, että antaa tilaa itselleen ja tunteilleen, mikä voi olla aika voimauttava kokemus.