Pysähtymistä

Viime viikko kului Turun taideakatemian ennakkotehtäviä tehdessä. Sain valmiiksi Haluan suojella -näyttelyn kolmannen teoksen, nimeltään Tärkeät. Vietin pienen lomankin, sillä puolisoni vei minut syntymäpäiväni kunniaksi Nurmeksen Bombaan viikonloppua viettämään. Vasta siellä huomasin, että lepo tuli toden totta tarpeeseen. Oli ihanaa polskia ja saunoa ihan olan takaa.

Limppu Witick: Tärkeät (2019) | 50 x 40 cm | Akryylimaalaus puuvillakangaspinkopohjalle.

Onneksi, oi onneksi törmäsin kylpylän jälkeisessä rentoutuneessa olotilassa Voima.fi:ssä olleeseen Esa Leskisen upeaan kirjoitukseen ”Näkökulma: taide pelastaa kilpailulta”. Suosittelen lukemaan alkuperäisen tekstin kokonaisvaltaisen kuvan saamiseksi, mutta koitan tiivistää tähän itselleni tärkeimmät pointit: Taiteen tarkoitus ei ole tehdä voittoa, eikä ole mahdollista mitata, kuka siinä pärjää parhaiten.

Tällainen yksinkertainen asia aiheutti minussa ihan järisyttävän valaistuksen ja muistutuksen siitä, kuinka ennen ajattelin taiteesta tai elämästä ylipäätään. Miten ja missä vaiheessa olinkaan voinut hukata näin oleellisen ajatuksen? Toisaalta ymmärrän unohduksen: yhteiskuntamme rakentuu jatkuvasti vahvemmin tuottamiselle, mittaamiselle ja kilpailulle. Ei siis ihme, että ajatuskin harhautuu näkemään taiteen bisneksen näkökulmasta, rahan tuomaa turvallisuudentunnetta ihannoiden. Harvoin olen enää viime aikoina itse katsellut työtäni muusta näkövinkkelistä kuin seuraamalla kassan tilannetta, mikä heijastuu varmasti myös edellisistä blogimerkinnöistäni. Ja harvoin kukaan kysyy minulta työkuulumisiani tyyliin ”Oletko löytänyt uusia oivalluksia?” vaan kysymykset ovat luokkaa ”Onko tullut tilauksia?”.

Kaikki maailman asiat pitäisi jotenkin pystyä perustelemaan rahalla. Joskus tuntuu, että jopa ihmisten perustarpeet ovat tulilinjalla. Yhä enenevissä määrin esimerkiksi nettikeskusteluissa törmää valitukseen siitä, kuinka hyvinvointi vie rahaa, vaikka hyvinvoinnin ei pitäisi olla sellainen asia, jota voi rahalla mitata. Keskusteluissa esiintyy piirteitä, jotka kuulostavat hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti vihjaavan esimerkiksi köyhyyden tai mielenterveysongelmien johtuvan "laiskuudesta" tai ”vääränlaisesta asenteesta”, minkä vuoksi valtion ei pitäisi auttaa niistä kärsiviä ihmisiä. Niissä viljellyn logiikan mukaan tuet pitäisi melkeinpä ohjata niitä tarvitsevien ihmisten sijaan hyvin toimeentuleville ihmisille ikään kuin palkinnoksi siitä, että heidän elämänsä on järjestyksessä. Ihan kuin ihmisten kuuluisi ansaita olemassaolonsa ja hyvinvointinsa.

Jostain syystä koen "olet arvokas" -fraasin tyhjänä ja mitäänsanomattomana. Ehkä sitä on vain kuullut niin paljon. Leskisen kirjoitus kuitenkin avasi minulle uudelleen tuon lauseen merkitystä. Arvoni tai muiden arvo ei häviä tai vähene, vaikka pysähdymme tai harhailemme tai vaikka muut kokevat voivansa määrittää arvomme omien kriteeriensä mukaan tai vaikka cv:mme ansiot eivät seuraa horjumatta kohti yhtä päämäärää. Elämä ei ole romaani, jossa on selkeä, ihmisen järjen kautta tavoitettava punainen lanka alusta loppuun, vaikka toki sellaisen illuusion haluamme sille luoda. Elämässä ei ole voittajia ja häviäjiä, eikä elämä ole etenemistä tasolta toiselle tietyn kaavan mukaan, vaikka yritämmekin epätoivoisesti säilyttää tietyn keskiarvon siinä, kuinka paljon töitä teemme, kuinka paljon ystäviämme näemme, kuinka paljon harrastamme liikuntaa, teemme kotitöitä, venyttelemme ja muistamme rentoutua. Elämä on jotain ihan muuta, en tosin tiedä mitä. Joka tapauksessa siihen kuuluu oman polun löytäminen huolimatta niistä häiriötekijöistä, jotka tökkivät meitä kaikkia pysymään samalla tiellä, vaikkei kaikkien ole mitenkään mahdollista tai järkevää mahtua sille. Rahan sijaan keskiössä tulisi olla rakkaus, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Leskinen kirjoittaa seuraavasti:

”Taide ei pyri mihinkään. Taide ei ole jotain, mitä kulutetaan, että jaksaisi taas tehdä töitä. Ei sinne päinkään. Taiteen päämäärä ei ole kasvattaa kansantaloutta, kiillottaa Suomi-kuvaa tai tuottaa ihmisille hyvää mieltä. 

Taide on radikaalisti jotain muuta kuin se järjen ja hyödyn kenttä, jossa meidän arkimaailmamme sijaitsee. Taiteessa ei ole mitään järkeä. Taiteesta ei ole mitään hyötyä. 

Ja siksi taide ja maailman taiteellinen näkeminen on oleellisinta, mitä ihminen voi tehdä. 

Se on unen, myytin ja uskonnon lisäksi ainoa väylä aivokuoren näennäisen järjestyksen ulkopuolelle, sinne missä ihmisen tiedostamaton mieli elää kaikessa mittaamattomuudessaan, ja missä se tyhjä paikka, missä ei vielä äsken ollut mitään, täyttyy itsestään merkityksestä.”

Taide on pelkällä olemassaolollaan radikaali irtaantuminen kultaisen vasikan palvomisesta. Koitan itsekin harjoitella taas uudelleen pysähtymistä, poistamaan ajatukseni hyödystä, rahasta, uhkakuvista sekä "menestyksestä". Koitan muistuttaa itseäni siitä tunteesta, mikä minut usein valtaa luonnossa, taidenäyttelyssä tai joskus myös kirkossa. Unenomainen, virkistävä pysähtyminen ja liikahdus, ajatusten ja tunteiden kaamea, kupliva hälinä ja hiljaisuus, jonka merkitystä en osaa sanoittaa, mutta jonka tulkitsen voimaksi.