Näinhän siinä sitten kävi

Tiesin hakiessa, että jo pääsykokeisiin pääseminen olisi vaikeaa. Silti elättelin toivoa, että olisin päässyt edes niihin. Pakko myöntää, että vähän kirpaisee. Viime aikoina näitä hylkäyskirjeitä on suorastaan sadellut.

Tätä on vaikea selittää sanoin, mutta ennen yliopistoa minulla oli jotenkin selvä "vainu" siitä, missä minun piti olla milloinkin. En kertaakaan huolestunut, että olisin ollut väärässä paikassa väärään aikaan. Nyt tuo intuitio tuntuu olevan ihan hukassa. Tai siis on se yhä tallella: se viestittää, että minun pitäisi jatkaa näitä taidehommia, mutta epäilen sitä vahvasti - olen tehnyt tätä jo kolmen vuoden ajan, mutta tunnun vain jumittavan paikoillani. Toisaalta on sellainen odottava olo, että jotain mullistavaa tapahtuu pian. Olipa tuo olo vain toiveajattelua tai ei, niin ainakin se estää syöksymästä toivottomuuteen.

Olen ihan äärettömän onnellinen, että pääsin Sinooperille myyjäksi toukokuussa 2017. Paitsi että sain siellä mitä parhaimmat ystävät ja työilmapiirin, sain myös kokea, että kelpaan johonkin työhön, ja että minulla on ylipäätään mahdollisuus saada jokin työ.